Haastattelu - Fields of the Nephilim

(julkaistu lyhyempänä versiona Sue-lehdessä 12/2005)

”I am the Nephilim” julisti Carl McCoy vuonna 1991, kun Fields of the Nephilim hajosi. ”I am the Nephilim” julistaa Carl McCoy vuonna 2005, kun Fields of the Nephilimilta ilmestyy ensimmäinen studioalbumi 15 vuoteen.

Englantilainen Fields of the Nephilim oli yksi 80-luvun brittigootin merkittävimmistä bändeistä ja yhä edelleen bändin nimestä johdettua adjektiivia käytetään aktiivisesti, kun kuvaillaan nuoremman polven rokahtavia gothic-bändejä.
Yhtyeen ura alkoi vuonna 1984 ja seuraavana vuonna bändi julkaisi ensimmäisen levynsä omakustanteena. Komea neljän biisin 12”EP Burning The Fields vakuutti mm. Beggars Banquet -levy-yhtiön, joka otti yhtyeen talliinsa ja sittemmin julkaisi studioalbumit Dawnrazor (1987), Nephilim (1988) ja Elizium (1990) sekä live-levyn Earth Inferno (1991).
Lokakuussa 1991 Fields of the Nephilimin tarina päättyi laulaja Carl McCoyn ja muun bändin erimielisyyksiin. Hajoamisen jälkeen McCoy kasasi uuden yhtyeen, antoi sille nimeksi Nefilim ja säilytti sanoitusmaailman, joka on ottanut vaikutteita mm. sumerilaisesta muinaiskulttuurista, pakanallisesta Raamatun tulkinnasta ja okkultisti Aleister Crowleyn maailmankatsomuksesta. Musiikillisena uutuutena mukaan tuli death metal –vaikutteet ja ainoa albuminsa Zoon ilmestyi keväällä 1996.
Kultakauden kokoonpanon, eli McCoyn lisäksi Wrightin veljekset Nod ja Paul sekä Tony Pettit, huhuiltiin palaavan yhteen, mutta toisin kävi. Wrightin veljekset jättäytyivät pian pois kyydistä ja McCoy sekä Pettit ryhtyivät työstämään albumia, joka ei koskaan valmistunut, mutta kuitenkin ilmestyi. Surullisen kuuluisan Fallen-albumin (2002) jälkeen alkoi hiljaisuus, joka rikkoontui marraskuussa hienolla Mourning Sun –albumilla eli tyylikkäällä paluulla 80/90-lukujen vaihteeseen.

Soittajien haamuja

Nykyään Fields of the Nephilim on Carl McCoy sekä joukko vierailevia muusikoita, joiden henkilöllisyyttä ei ole toistaiseksi kerrottu. Aidon goottilaisen tyylin mukaisesti vierailijat eivät ole guesteja vaan ghosteja.
- Minulla ei ole ollut kiinteää kokoonpanoa vuosiin ja siihen ei ole varsinaisesti mitään syytä. Luovan työn teen itsekseni ja minulla muusikoita, joille voin soittaa kun tarvitsen apua äänityksiin, Carl McCoy kertoo matalan miehekkäällä äänellään puhelimeen ja kiihdyttää tahtiaan, kun pohdin, että ghost-muusikot eivät ole varmaankaan Wrightin veljekset ja Tony Pettit.
- Ei, ei ei ei, en ole työskennellyt heidän kanssaan vuosiin. Fields of the Nephilimin tehdessä comebackin he olivat mukana, mutta homma heidän kanssaan ei toiminut toivotulla tavalla.
Alun perin Fields of the Nephilim oli kiinteä ryhmä, joten on syytä tiedustella, mitä ex-jäsenet miettivät siitä, että Carl on ominut nimen nykyiselle bändilleen.
- En tiedä enkä edes välitä. Minä olen ollut mukana alusta alkaen ja niin kauan kuin nimessä on Nephilim, se on tärkeää minulla ja minä en välitä heidän mielipiteestään. Nephilim on ollut iso osa elämääni ja Nephilim on enemmänkin koko konsepti kuin pelkkä nimi
Ja ilmeisesti asiaa ei ole oikeasti edes tiedusteltu. Wrightin veljesten Carl tiesi musisoivan Last Rites –yhtyeessä, mutta muut (viitannee ilmeisesti enemmänkin Pettitiin kuin Gary Whiskeriin tai Peter Yatesiin) ovat Carlille vanhaa biisiänsä lainaten ”dead but dreaming”.

Jäähäkki Norjassa

Jälkikäteen tarkasteltuna Carl McCoy luonnehtii Nefilimin Zoon-albumin osaksi yli 20-vuotiasta Nephilim-saagaa, mutta samaan tarinaan ei mahdu vuonna 2002 julkaistu Fallen-albumi, joka pitää sisällään keskeneräisiä demoja, joita Carl teki yhdessä Tony Pettitin kanssa mielessään paluualbumi Fields of the Nephilim –nimellä.
- Ei. Ehdottomasti ei. Me teimme nauhoituksia, mutta niitä ei ollut tarkoitus julkaista. Joku, tai tiedän kyllä kuka, julkaisi demot ja minä olin hyvin pettynyt tekoon, mutta en pystynyt estämään julkaisua. Harmi, että tuhlasin siihenkin aikaani. No nyt tiedän kenen kanssa ei tarvitse enää työskennellä tulevaisuudessa.
Kohteliaana miehenä Carl ei mainitse nimeltä Pettitia eikä myöskään ohariin osallistunutta Jungle Recordsia, mutta lievää katkeruutta äänessään hän palaa uudemman kerran aiheeseen, kun kysyn miksi Mourning Sun ilmestyy vasta yhdeksän vuotta Zoonin jälkeen.
- Mourning Sunin nauhoituksiin meni vuosi, mutta aloitin levyn valmistelun kolmisen vuotta sitten. Minun näkökulmastani levy valmistui nopeasti. Nauhoitussessioiden välissä oli taukoja, mutta kokonaisuudessaan äänityksiin aikaa kului noin vuosi.
- Zoon-levyn jälkeen tympäännyin levy-yhtiööni (Beggars Banquet), mutta he eivät halunneet antaa minun irrottautua sopimuksesta, joten en voinut julkaista musiikkia neljään vuoteen. Nauhoittelin paljon musiikkia ja pidin itseni vauhdissa tuolla tavoin. Sopimuksesta vapauduttuani aloin nauhoittaa materiaalia, josta tuli Fallen-albumi, mikä sitten menikin pieleen ja tavallaan kadotin yhden vuoden elämästäni.
Mourning Sun on nauhoitettu Carlin omassa The Ice Cage -studiossa, joka itseasiassa on mobiilistudio eli nykyaikaisesti valikoima liikuteltavaa äänityskalustoa. Ja on liikkuvuutta on hyödynnettykin kiitettävästi.
- On erittäin mukavaa, että voimme kuljettaa laitteiston minne tahansa haluamme ja nauhoittaa vaikkapa keskellä ei mitään, jos paikka tuntuu sopivalta. Mourning Sun on nauhoitettu useammassa paikassa Englannissa sekä Pohjois-Norjassa paikassa, jonka nimeä en pysty edes lausumaan. Nimi kuulosti kyllä kovin hauskalta ja siellä oli todella kylmä.
Varmistin, että kuulinko oikein eli Norjassa ja aloimme keskustella pohjoismaisesta kylmyydestä sekä siitä, että kylmyys on aina parempi kuin kuumuus ja lopulta harmikseni unohdin kysyä Carlilta miksi yhdeksi äänityspaikaksi nimenomaan valikoitui Pohjois-Norja. Ehkäpä se mahtui kriteeriin ’keskellä ei mitään’.
Oma studio mahdollistaa myös sen, että Mourning Sunin seuraajakin on jo edennyt suunnittelua pidemmälle.
- Uutta materiaalia olemme jo nauhoittaneet ja toivottavasti jo ensi vuonna olisi jo uutta julkaistavaa. En ole varma aikatauluista, mutta joka tapauksessa uutta materiaalia on työn alla.
Demojen nauhoittaminenkaan ei enää pelota, sillä en jakele enää nauhoituksia ympäriinsä ja olen tarkka siitä kuka käsitteleen raakamateriaaliani. Nykyinen levy-yhtiöni (saksalaisen SPV:n alamerkki Oblivion) on erittäin professionaali, joten ei ole pelkoa.
Pelkäksi levybändiksi Fields of the Nephilim ei aio jäädä, vaan keikkojakin on suunnitteilla.
- Lähdemme kiertueelle ensi vuonna ja haluaisin tulla Suomeen ja muutenkin keikkailla paikoissa, joissa emme ole aiemmin käyneet. Olen kovin innoissani, kun pitkästä aikaa pääsen kiertueelle.
- Ghost-muusikoiden henkilöllisyys selviää, kun muutkin yksityiskohdat kiertueesta selviävät, mutta joka tapauksessa bändistä tulee paras Fields of the Nephilim, joka on koskaan nähty.
Carl McCoy on tullut suomalaisen sukunimikaimansa tavoin tunnetuksi hatuistaan, joten viimeisenä asiana haluan vielä tietää onko Carlilla ollut puhelinhaastattelun aikana hattu päässään.
- Itse asiassa ei, vaan hattu on tässä vieressäni.

Hajahuomioita

Reggae OK.

Englantilainen journalisti Mick Mercer, joka on lehtiartikkeleiden lisäksi toimittanut useita kirjoja aiheesta gothic rock, kirjoitti vuonna 1991 julkaistussa kirjassaan Gothic Rock, että Carl McCoy olisi ennen Fields of the Nephilimia soittanut reggae-bändissä. Asia on aina hieman vaivannut minua, joten päätin ottaa selvää.
- Olin nuorena mukana monenlaisissa bändeissä ja en tiedä oliko niillä edes mitään erityistä tyyliä, mutta en kyllä sanoisi, että mikään niistä olisi ollut reggae-bändi.
Eli suoraan kysymykseen epäsuora vastaus ja jäämme epäilemään, että Mercer on kirjoittanut totuuden.

HIM

- Tottakai tiedän HIMin, Carl vastasi suomalaishenkiseen kysymykseeni ja muisteli nähneensä yhtyeen livenä. HIMin soundia Carl kommentoi kaupalliseksi ja päätti puheenvuoronsa Suomen vientituotteesta.
- On sääli, että jotkut bändit kaupallistavat soundiaan lyödäkseen läpi Amerikassa.

The Sisters of Mercy

Eldrichtin toimet ovat arvoituksellisia, joten aina kannattaa yrittää löytää reittejä tietojen kaivelemiseen. Carlista ei kuitenkaan ollut apua
- En ole olllut missään yhteydessä The Sisters of Mercyyn 80-luvun jälkeen, enkä tiedä mitä heillä on tekeillä tai ovatko he ylipäänsä olemassa.

Haastattelu - Boys of Scandinavia

(julkaistu lyhyempänä versiona Sue-lehdessä 12/2005)

Boys of Scandinavian nimeksi sopisi paremmin Not the Boys of Scandinavia, sillä kolmikko pitää majapaikkaansa sopivasti Skandinavian molemmin puolin. Yhtyeestä 2/3 asuu Helsingissä ja se kolmas jäsen Manchesterissa.

Boys of Scandinavian debyyttialbumi Kill the Party ilmestyi marraskuussa ja se esittelee toinen toistaan parempia biisejä, joiden yhteisnimittäjänä toimii post punkin ja electro funkin symbioosi. Vaikka albumikin on jo tehtynä, silti kyseessä ei ole bändi aivan perinteisessä mielessä.
Juhana Lahtinen: - Boys on saanut alkunsa ennenkaikkea tuotantotiiminä. Remix- ja omat tuotannot ovat sitten johtaneet myös ensimmäisen oman albumimme valmistumiseen. Lisäksi olemme tehneet myös Dj-juttuja kaiken ohessa yhdessä ja erikseen.
Mulle levyjensoittaminen on osa omien tuotantojen tekemistä ihan sillä simppelillä logiikalla, että levyjä soittaessa voi livauttaa oman työn alla olevan jutun muiden biisien sekaan ja fiilistellä sen toimivuutta. Levyjensoittamisessa on myös erityyppinen vinkkeli biisin toimivuuteen ja tanssittavuuteen. On paljon hienoja biisejä, jotka eivät välttämättä toimi dj-setissä. Mä olen koittanut kuitenkin katsoa Boysien osalta, että ainakin osa toimisi hyvin myös siellä.
Teemu Metsälä: - Me ollaan Juhanan kanssa käyty dialogia musiikin tekemisesta lähes tylsyyteen asti, toistemme projekteja ihaillessa ja myos kriittisesti kommentoimassa. Jostain syystä emme osanneet aiemmin kokeilla, mitä saisimme yhdessa aikaan. Ehkä luulimme olevamme liian kaukana toisistamme musiikillisesti, Juhana hieman perinteisempanä indie-kitaristina ja minä electro-henkisenä ja tyylillisesti sekavana art-pop -suharina. Suhteemme erikoisuuteen vaikuttaa se, että olen viime vuodet asunut Manchesterissa, joten meidän kommunikointi on väistamättä ollut usein täynnä jälleennäkemisen riemua.
Juhana: - Levyä on väännetty aika paljon netin yli. Olemme kyllä ottaneet käyttöön about kaikki tavat vaihtaa työtiedostoja ja kommunikoida verkossa. Tämä on mun mielestä ollut hieno työtapa ja vaikuttanut paljon siihen, että olemme pystyneet keskittymään nimenomaan musiikkiin. Luonnollisesti studiotyötä on tehty myös yhdessä nauhoitusten osalta, mutta valtaosa sävellys- ja tuotantoduunista on tehty akselilla Helsinki-Manchester erikseen ja yhdessa ruuvaten.
Teemu: - Mielestäni Boysia ei vielä bändinä ole ollut olemassa fyysisesti, mutta tilanne muuttuu dramaattisesti joulukuussa. Jos olisimme rakentaneet Boys-soundia treenikämpallä, kuulostaisi levy varmasti erilaiselta. Levyä tehdessä useampi kuin yksi ohjelma on otettu haltuun, ja molempien aiempia tuotantokokemuksia hyödynnettiin kovasti. Kahden studion systeemissä pystyimme tekemaan todella nopeita vetoja, esim. Hallucination-biisin kuoromelodiat lauloin sisään heti, kun tulin kotiin huumantuneena Arcade Firen keikalta ja se muutti kappaleen rakenteen ihan viime
hetkellä. Välillä olimme hieman peloissamme kuinka vauhdikkaasti muutimme asioita, mutta se kuuluu myös levyn tunnelmassa.

Työjako hallinnassa

Alun perin Boys of Scandinavia oli tuotantoyksikkö, joka teki omien biisiensä lisäksi tuotantoja ja remixejä manchesterilaiselle Rogerille sekä Violalle. Viime vuonna ilmestyneellä ensimmäisellä omalla biisillään (Worse Than a Girl –biisi kahtena eri versiona Music is Better Volume One –kokoelmalla)esittäjänä oli vielä BoS featuring Tuomo Kuusi, mutta nykyään featuringia ei enää käytetä.
Juhana: - Minä ja Teemu sävellämme, tuotamme ja remixaamme yhdessä molemmat vähän eri painotuksin toisiamme täydentäen. Tuomo osallistuu biisien rakentamiseen laulamalla jo demovaiheessa, ja tulkintojen pohjalta sovitustyötä tehään lisää. Livebändissä Tuomo laulaa, Teemu soittaa bassoa ja syntikoita ja minä kitaraa. Lisäksi liveen kuuluu oma
miksaajavelhomme Mikko Ojanen, joka on tärkeä osa live-soundia.
Teemu: - Ainutlaatuisen kitarasoundinsa johdosta Juhana on enemmän vastuuussa kokonaissoundista, minä taasen sanoista ja laulumelodioista sekä groovesta basistin roolissa., soinnutus ja ohjelmointi -osaston mennessä melko tasan. Musiikillisesti tulemme hyvin toimeen, sillä Juhanalla on vahva kokonaisnäkemys ja äärimmaisen rento staili soittaa kitaraa, ja minä taasen olen kulmikkaampi ja rönsyilevämpi ideoiden suhteen. Tästä huolimatta lopputulos ei ole kompromissi vaan enemmänkin dynaaminen synteesi aika erilaisista vaikutteista.
Juhana: - Boys aloitti remix-meiningilla ja siitä aiomme pitää kiinni myös jatkossa. Emme ole kuitenkaan kovin tarkkoja profiloitumisesta dj/remix/bändi-osastoille, koska ne ovat kaikki meille luontevia ympäristöjä nauttia musiikista.
Teemu: - Kun puuhaamme oman Boys-materiaalin parissa, on Tuomo täysillä mukana
menossa. Tuomo tuli mukaan siinä vaiheessa kun etsimme soundiin sopivaa lauluääntä ja hänen laulunsa vei monia sovituksia tyylillisesti uusiin ja mielenkiintoisempin maisemiin. Odotan myös innolla näkeväni Tuomon livenä, Teemu jatkaa Tuomon esittelyä ja viittaa livellä tuleviin keikkoihin eikä ensimmäiseen henk.koht. tapaamiseen.
Tuomo: - Tähän saakka Jussi ja Teemu ovat tuottajien ja säveltäjien rooleissa joutuneet raatamaan enemmän minuun verrattuna, mutta keikkojen myötä tilanne tasoittuu. Levyn suhteen mun rooli oli tuoda näkökulmia omalla laulullani ja se näkyy siinä, minne biisejä lähdettiin viemään Worse Than a Girl -kappaleen jälkeen.

Tyylit sekaisin

Boys of Scandinavian tyylisuunta on post punkin ja electro funkin sekoitus ja vaikka maailmalla on ko. genren toisessa aallossa toimittu jo muutamia vuosia, niin Suomessa BoS taitaa olla ensimmäinen levyttäjä (siis toisen aallon, ensimmäisen aallon bändeistä tunneituin oli Hefty Load, joka julkaisi albuminsa vuonna 1983). Miten tällainen yhdistelmä on päätynyt BoS:n kotikentäksi?
Juhana: - Tämän jutun kierrätys ja vaikutteet olivat ilmassa kun Boys-tuotantoja aloitettiin. Siellä on paljon sellaisia elementtejä, jotka kuuluvat mun suosikkeihin ajalta ennen tätä kierrätystä. Mun mielestä Boys-soundista on löydettävissä edellä mainittujen lisäksi aika paljon muitakin vaikuttimia ja mä en usko, että me koemme itseämme puhtaasti funk/post punk -bändiksi.
Teemu: - Se, että meidän tyylipaletti on kalleellaan punk-funkin suuntaan, johtuu siitä että olemme samoilla apajilla kuin ne projektit, jotka yhdistivät elektronista beattia, funkkia ja kitararäminää aikoinaan ilman ennakkoluuloja ja raja-aitoja. Post punkin näen ennenkaikkea musiikillisena idelogiana. Kärjistaen, jos punk olisi sitä että kitaraa hakattiin ilman, että osattiin soittaa, post-punkissa ymmärrettiin myös soittamattomuuden merkitys, ilman etta osattiin soittaa.
Tuomo: - Mua tää tyylilajikysymys ei ihan hirveesti rassaa ja mun puolesta sellaiset tyypit, jotka vannoo ainoastaan jonkun tietyn tyylilajin – vaikkapa electron - nimeen vois lähettää kuuhun. Musiikkia täytyy lähestyä mahdollisimman vapaasti ja hyvää löytäen melkein ihan mistä vaan. Funk kuuluu meidän musiikissa tarttuvina bassolinjoina, jotka ovat melkeinpä ydin monelle kappaleelle. Electron osuus muodostuu konejutuista, mutta niihin kyllä vaikuttavat myös jälkeenpäin yleisemmin klubimusiikissa, jopa trancessa, esiintyneet elementit. Post punkin sijaan näkyvät mielestäni ehkä enemmän 70-luvun lopun ja sen jälkeisen new waven vaikutukset ilmaisun rohkeudessa ja tinkimättömyydessä, tosin uuden vuosituhannen vinkkelistä. Eli kasassa on kai aikalailla meidän oma näkemyksemme musiikista, joihin on kovin voimakkaasti vaikuttanut nuo mainitut genret.

Levyhylly

Tutustuessani Kill the Party –albumiin löysin vaikutteita mm. Rapturelta, !!!:lta, Joy Divisionilta, Heaven 17:lta. Tunnustatteko kuunnelleenne mainittuja bändejä? Entäs mitä muuta löytyy levylautaselta?
Juhana: - Tunnustan. Mulla on itselläni elektronisen-, popin ja synkkistelymusiikin teko- ja kuuntelutausta. Huomaan nykyään olevani ennakkoluulottomampi musiikin suhteen kuin ennen. Viime viikkoina on tullut kuunneltua The Fallia laajasti, uutta Colderia sekä Reginan hienoa debyyttiä.
Teemu: - Kaikki listan yhtyeet löytyvät levyhyllystä... artsumpi futuwave-roina ala Lauriee Andresson, alkuperäinen Human League, josta syntyi myos Heaven 17, John Foxx ja Ultravox ja Midge Uren tuotannot ovat selkeitä vaikuttimia, perinteisistä bändeistä Talking Heads, A Certain Ratio ja Paul Haigin Josef K ovat hyviä reffuja. Disco-vetoisemman post-punkin puolelta tietysti PIL ja uusimmista bändeistä eniten olen tykästynyt Ladytronin ultra-autistiseen pastissimeininkiin sekä tietysti Broadcastiin. Kautta linjan uuden polven artistipohjainen electro-pop on hieman hampaatonta, ehkä siksi että kaupallisella puolella tyttö- ja poikabändituotannot ovat suoraan samalla haaskalla, ja tekevat asiat usein selkeästi paljon paremmin, vaikka Suomessa Regina taitaa kyllä näyttää aika monelle tällä hetkellä missä kaappi seisoo.
Tuomo: - Tietysti me ollaan noita kuunneltu ja ne onkin tehny hienoja juttuja! Mä kuuntelin äsken berliiniläistä Kissogramia joka on aika röyhkeetä ('Forsaken people come to me...'), sitä ennen Violan uutta todella hienoa levyä.

Kansainvälisyyttä

Kill the Partyn ovat julkaisseet yhteistyössä manchesterilainen Mate Recordings, joka on aiemmin julkaissut mm. Music is Better –kokoelman sekä BoS-materiaalia 7”-sinkkuina ja mm. Violan levyistä tuttu helsinkiläinen If Society, joten meininki on heti alkajaisiksi kansainvälinen.
Juhana: - Mä toivon, että albumi julkaistaisiin mahdollisimman monessa maassa. Sinkut ja remixit leviävät jo tällä hetkellä aika hyvin.
Teemu: - Etenemme rauhallisesti, pää pilvissä ja jalat maassa tämän suhteen. Ennen joulu-tammikuun Suomen-keikkoja ei voi oikeasti arvioida, mihin muskelit riittävät. Soitellen sotaan!

Sing If You’re Glad to Be Gay

Yhtyeen nimi sekä muutamat biisit (esim. Good Looking) ovat jotenkin gay-henkisiä. Miten yhtyeessä tähän mielipiteeseen suhtaudutaan?
Teemu: - Bändin nimi oli alun perin puolihumoristinen heitto, BoSissa oli kuitenkin hyvä klangi ja se kertoi meistä omalla tavallaan aika paljon, paljastamatta kuitenkaan ihan kaikkea. Minulle pop-musiikki on melkoisen vakava ja ambivalentti taidemuoto ja minun vaikea suhtautua meidän musiikkiin minkäänlaisena poliittisena voimavarana. Tunnelmaltaan BoS-maailma on romanttisen epätoivon ja väkivaltaisen hurmion täyttämä kaaostila ja tätä taustaa vasten riisutut ja avoimet lyriikat ovat väistämättä kohteena erilaisille tulkinnoille. Kaikki tarpeellinen on sanottu levyllä ja jokainen voi vetää johtopäätöksensä. Good Looking -biisin sanoituksen innoittajana oli miellyttämisen tarpeen mekaniikka, sillä kauneuden ja pinnallisuuden alla piilee kaikenlaisia tarkoitusperiä. Mielestäni sanoitusten uudelleenselittely ja tulkintojen pohtiminen voisi antaa niille vääränlaista painoarvoa, ja minulle BoS-todellisuus on moraalista vapaa vyohyke.
Tuomo: - Boys of Scandinavia nimenä assosioituu mulla vaaleahipiäisten Risto Reippaiden kesäretkeen ja kaikkihan sen tietää, mihin se sellainen retki johtaa... Se, että haluaako tähän liittää seksuaalisen suuntautumisen, on kunkin oma asiansa. Kannustan toki henkilökohtaisesti jokaista kaappiinsa sulkeutunutta poikaa ja tyttöä, tulemaan sieltä ulos ja tanssimaan vapauden hurmoksessa. Ja silloin ei tee ollenkaan pahaa sanoa itselleen: "Good looking, I must be good looking”.

Levyarvio - Wolf Parade

Wolf Parade: Apologies to the Queen Mary (CD Sub Pop)

Montrealilainen Wolf Parade on vasta parin vuoden ikäinen yhtye, mutta ainakin minä uskallan ennustaa yhtyeelle loistavaa tulevaisuutta. Musiikillisesti Wolf Parade kuuluu samaan genreen kuin Bunnymen-osiossa mainitut tuoreet 80-lukuisesti synkistelypoppaavat post punk –yhtyeet, mutta tyyliltään Wolf Parade on monia kollegoitaan rujompi ja punkimpi. Yhtyeen viehätys perustuu osittain köppäisiin rumpusoundeihin ja hieman huojuvaan soitantaan, mutta enemmän tietenkin hyviin biiseihin ja raikkaaseen meininkiin.
Levytysuransa Wolf Parade aloitti nopeasti perustamisensa jälkeen kahdella omakustanteiselle EP:llä, jotka vakuuttivat usalaisen Sub Popin kiinnittämään yhtye talliinsa. Sub Pop –debyyttinsä yhtye teki heinäkuussa neljän biisin EP:llä, jonka perusteella minä olin valmis nimeämään Wolf Paraden vuoden tulokkaaksi. Täysosuma-EP:n jälkeen odottelin kympin albumia, mutta sitä yhtye ei valitettavasti kyennyt tekemään, vaikkakin melko lähelle pääsi.
Apologies to the Queen Mary on 12 biisin kokoelma, joka on tehty ilman minkäänlaista kaunistelua. Jos hifistely on kaunista, niin albumin äänimaailma on äärettömän ruma täynnä töksähtävää rummutusta, vanhanaikaisia syntikoita, rujoja kitaroita ja vokalisointia, jolla olisi lähdetty pois ennen kertosäettä esteettisvammaisten idols-tuomarien edestä. Tästä kaikesta on tehty kokonaisuus, jonka hienouden ymmärtäminen voi olla joillekin aivan ylivoimaisen vaikeaa.
Toivottavasti Wolf Parade jatkaa uraansa samoilla linjoilla vielä pitkään ja löytää paikkansa kymmenien tuhansien ihmisten sydämistä ja viihtyy keskuudessamme useamman albumin verran. Viisitoista vuotta sitten eräs Sub Popilla debytoinut yhtye siirtyi toisella albumillaan suuremmalle yhtiölle, myi miljoonia, kiersi maailmaa, teki kolmannen albuminsa ja vain viisi vuotta ensi-LP:n jälkeen vokalisti pamautti haulikolla aivonsa seinälle. Sellaista tarinaa emme Wolf Paradelle toivo.

Levyarvio - Echo And The Bunnymen

(julkaistu Uutis-Häme Plus -lehdessä 3.10.2005)
Echo And The Bunnymen: Siberia (CD Cooking Vinyl)

Vuonna 1978 Liverpoolissa perustettu ja pari vuotta myöhemmin debyyttialbuminsa julkaissut Echo And The Bunnymen on ajankohtainen kahdestakin syystä. Syyskuussa ilmestyi yhtyeen yhdeksäs (tai kerettiläisen laskentatavan mukaan kymmenes) studioalbumi Siberia ja toiseksi viime vuosina on tullut uusia bändejä Iso-Britanniasta (Bloc Party, Franz Ferdinand, Kaiser Chiefs…) ja USA:sta (Interpol, Killers…), joiden musiikista kuulee, että 20 vuoden takaiset Bunnymen-albumit ovat pyörineet teinivuosina vinyylisoittimissa. Lisäksi mm. brittilistalla top tenia hätyytellyt Editors on haastatteluissa vannonut Pupumiesten nimeen.

Echo And The Bunnymen on aina musiikissaan pohjannut brittiläiseen punkiin, 70-luvun David Bowieen sekä 60-luvun amerikkalaiseen vaihtoehtorockiin tyyliin The Velvet Underground ja The Doors ja muodostanut omanlaisen tunnistettavan melodramaattisen soundinsa, joka on vuosien saatossa kasvanut suuremmaksi, mutta ei kuitenkaan sellaiseksi, jota kuvataan haukkumasanalla tuotettu. Jos yhtyettä pitäisi lyhyesti kuvata, hommasta selviäisi ilmaisulla ”tyylitajulla tehtyä hieman synkeämielistä kitarapoppia”.

Alkuaikoinaan Bunnymen oli osa 70/80-lukujen vaihteen post punk –liikettä, mutta jo toisella levyllään yhtye hieman kaupallisti ilmaisuaan ja saavutti ensimmäisen top ten –sijoituksensa. 80-luvun puolessa välissä Bunnymen listattiin yhdessä U2:n ja Simple Mindsin kanssa brittirockin tärkeimmiksi toivoiksi. U2 kasvoi maailman suurimmaksi bändiksi, Simple Minds stadion-luokkaan, mutta vain väliaikaisesti ja Bunnymen jatkoi tasaisen suosion uraansa hajoamiseensa (1988) asti saavuttaen numeroissa mitattavaa menestystä, mutta myös vahvaa fanikannatusta.

Bunnymenin toinen elämä alkoi 1995 varovaisesti perustajajäsenten Ian McCullochin ja Will Sergeantin Electrafixion-yhtyeellä, josta parissa vuodessa muodostui uusi Echo And The Bunnymen, joka on nyt edennyt neljänteen albumiinsa.

Toisella kierroksella Bunnymen on tehnyt hienoja albumeja, mutta suosio on jatkuvasti mennyt alaspäin. Musiikillisesti yhtye ei ole 80-lukuisessa terässä, mutta ilman parempaa menneisyyttään Bunnymenissa ei olisi muuta moitittavaa kuin liiallinen tasaisuus. Siberialla on komeita biisejä kuten avauskaksikko Stormy Weather ja All Because of You Days sekä In the Margins ja Everything Kills You ja albumi on minunkin soittimessani pyörinyt tiuhaan pelkästä kuuntelemisen halusta. Levyllä on kuitenkin deja vu –tunnelma, mutta onneksi pystyn paikallistamaan, että olen kuullut jutut aiemmin Bunnymenin vanhemmilla levyillä enkä minkään toisen bändin tuotannossa. Samoin on jotenkin hienoa, että en pysty nimeämään viittausta mihinkään tiettyyn biisin, vaan yleisellä tasolla Bunnymenin tuotantoon. Bunnymen on luonut kokonaisuuden ja tunnelman, joka on totaalisesti bändin omaa.

Tätä kirjoittaessani alan kallistua siihen suuntaan, että Siberia on nyky-Bunnymenin paras albumi ja useat soittokerrat eivät johdu pelkästä uutuuden viehätyksestä, vaan siitä että yhtye on oikeasti onnistunut tekemään edeltäjiänsä paremman albumin. Yhtyeen uraa 20 vuotta seuranneena toivon sydämeni pohjasta, että Siberia menestyy ja löytää paikkansa top tenista, jossa yhtye ei ole vieraillut sitten vuoden 1997 paluualbuminsa Evergreenin jälkeen.

Levyarvio - Sivulliset

Sivulliset – valikoima suomalaista vaihtoehtorockia vuosilta 1985 – 2000
(4CD Poko Rekords 2005)

Vaihtoehtorock ei ole kovinkaan selkeä käsite. Vastakohtapari vaihtoehtoisuus ja valtavirta saavat monenlaisia määritelmiä ja rock on sitten jo täysin mahdotonta määritellä.
Yhden virallisen määritelmän vaihtoehtorockille ovat tehneet tamperelaiskaksikko Jouni Tamminen (Poko Rekords –levy-yhtiö) ja Tero Alanko (Soundi-lehti), jotka ovat koostaneet upean 4 CD:n boxin, joka esittelee 88 biisin kattauksen kotimaista vaihtoehtorockia vuosilta 1985 – 2000. Tyylillisesti vaihtoehto tarkoittaa Sivullisilla lievästi valtavirrasta poikkeavaa rock- tai popmusiikkia, joka on pääasiallisesti tehty perinteisellä kitara-basso-rummut –kokoonpanolla. Toki peruskokoonpanosta löytyy vaihtoehtoversioita koskettimineen, trumpetteineen, saksofoneineen, viuluineen sekä useampine kitaroineen ja mukana boxilla on myös muutama koneellisempikin veto, mutta lähtökohtaisesti kokoelma on sellainen, jota melkein kuka tahansa vaihtoehtorockin ystäväksi itseään kutsuva voi kuunnella paketin alusta loppuun ilman kaukosäädintä.

Mielelläni käyttäisin vaihtoehtorockin synonyyminä indie rockia, mutta se ei tämän paketin yhteydessä ole mahdollista. Indie on lyhenne independentistä eli riippumattomasta ja osa biiseistä on alun perin julkaistu levy-yhtiöillä, jotka eivät julkaisuajankohtana täyttäneet henkisesti indie-määritelmää vaikka omistuspohjansa perusteella olisivat indie-kenttään sopineetkin (Pokon, Pyramidin ja Megamanian yhtyeet). Lisäksi boxilla on mukana bändejä, joilta kuullaan kaikkiin indie-määritelmiin sopiva biisi, joka toimi suuren ylikansallisen mediakonsernin oven väliin työnnettynä kenkänä eli välineenä pois riippumattomuudesta (Crashin eli nykyisen The Crashin Sugared ja Wilman Lautalla). Turha kuitenkin saivarrella, vaan parempi hyväksyä kannessa mainittua nimitys ja keskittyä tarjontaan.

Paketti on hyvä, mutta ei tietenkään täydellinen kattaus vaihtoehtorockista. Kaikki levyn bändit ovat paikkansa ansainneet ja tarjoavat sellaisen biisin, että hävetä ei tarvitse (paitsi ehkä muutaman kohdalla englanninääntämistä). Kesällä netissä julkaistu biisilista synnytti varmasti useissa osoitteissa keskustelua valinnoista ja jokaisella alan harrastajalla oli lista bändeistä, joiden paikka olisi ehdottomasti ollut kokoelmalla. Isoista bändeistä on helppo hämmästellä vaikkapa Melrosen ja Hearthillin puuttumista. Molemmat yhtyeet olivat samanlaisessa vaihtoehdon ja valtavirran välimaastossa kuin vaikkapa kokoelmalla kuultava The Nights of Iguana. Isojen puutelistalle voisi laittaa myös Apulannan ja Tehosekoittimen, jotka eivät enää ehkä mahdu vaihtoehtomääritelmään, mutta olivat 90-luvun lopulla järjestämässä uusiksi indie-kenttää kaupallisessa mielessä. Niin ja missä on CMX?
Keskisuurten ja pienempien nimien sarjassa on sitten jo enemmän puutteita, mikä tosin on täysin hyväksyttävää, sillä viides ja kuudes levy olisivat varmasti vieneet boxin jo liian kalliiseen hintaluokkaan. Rajaa ei ole ollut varmasti helppo vetää mukaanmahtuneiden ja karsittujen välille.
Suomalaista vaihtoehtorockin kenttää jokseenkin hyvin tuntevana pystyn helposti yhdistelemään bändien soittajia kokoajakaksikkoon. Se, että linkki löytyy, ei välttämättä tarkoita suurempaa sisäpiirin salaliittoa, vaan enemmänkin ihmismuistin normaalia toimintaa. Tutuista soittajista muodostuneiden bändien olemassaolo on helpompi muistaa kuin bändien, joihin ei ole suoraa kontaktia. Samasta syystä lienee myös Tampereelta tulleiden bändien määrä suurehko.

Kokoelma etenee kronologisesti ja pääsääntöisesti bändeiltä on valittu alkukauden biisi, monesti jopa ensisinkku. Linjapäätös on hyvä, mutta aina voi spekuloida minkälaisen boxin olisi saanut suuremmalla joustolla. Esimerkiksi Lemonatorilla ja Supperheadsilla olisi ollut myöhemmällä urallaan paljon parempia tekeleitä. Ainoa merkittävä poikkeus kronologiasta on Russian Love, jonka biisi on yhtyeen viimeiseltä (viidenneltä) albumilta.
Poverty Stinksiltä on valittu boxille yhtyeen versio Black Sabbathin Paranoidista. Onnistuneesta pop-tulkinnasta huolimatta on suorastaan rikollista yhtyeen biisintekijä Jarmo Lainetta kohtaan, että kokoelmalle ei valittu Poverty Stinks -orginaalia.
Boxilla on paljon harvinaisia ja loppuunmyytyjä biisejä, joita ei ole koskaan uudelleenjulkaistu ja osa biiseistä tai versioista näkee päivänvalon ensimmäistä kertaa Sivullisilla. Tätä ideologiaa vastaan pahiten sotii Aknestik-biisin valinta. Hieno poppis Toukokuussa on saatavilla kaikkina tavaratalojen aukiolotunteina, mutta ensimmäisen omakustannesinkun a-puolen on vain harva kuullut. Ehkäpä valinta selittyy käytännöllä, sillä Toukuussa löytyi jo valmiiksi Pokon kataloogista.

Boxin bändeistä ainoastaan 22-Pistepirkko ja Jolly Jumpers ovat olleet olemassa ennen ja jälkeen kokoelman vuosien ja 22-Pistepirkko ja (The) Crash lienevät ainoat, joiden jäsenet ovat täyspäiväisiä muusikoita. Muilta osin vaihtoehtorockin soittaminen on ollut enemmän tai vähemmän sivutoimintaa tai ainoastaan hetkellistä ammattitoimintaa. Joidenkin soittajien osalta musiikki kuitenkin on pääelinkeino, sillä kokoonpanoissa kuullaan tämän päivän radio- ja lehtitoimittajia, levy-yhtiö –ihmisiä (jopa ylikansallisen levy-yhtiön toimitusjohtaja), ohjelmamyyjiä, levykauppojen osakkaita ja myyjiä. Lisäksi kokoonpanoihin mahtuu yksittäisiä henkilöitä (mm. Jimi Tenor ja Karkkiautomaatin Jansku), jotka elävät musiikillaan.
Vaikka vaihtoehtorockin soittaminen onkin harrastus, niin toiminta voi olla pitkäaikaista bändeistä toiseen siirtymistä. Esim. helsinkiläinen moniosaaja Vilunki 3000 esiintyy kokoelmalla yhtyeissä Barefoot Brothers, Larry And The Lefthanded ja Opel Bastards. Kolmessa kokoonpanossa soittaneita on muitakin ja kahden bändin veteraaneja monikertainen määrä.
Jatkumoajattelussa hämmästyttää kaksikko Machine Gun Macbeth ja Mother Goose, sillä kyseessä on nimenvaihto, ei soittajien uusi bändi.
Boxin mukana tulee 36-sivuinen vihkonen, josta löytyy perustietojen lisäksi Tero Alangon saatesanat sekä 17 muisteluesseetä soittajilta, mm. Shadowplayn, Noitalinna Huraan, Hypnomenin ja Ultramariinin jäseniltä. Muistelut ovat mukavaa luettavaa, mutta minun mielestäni olisi ollut oleellisempaa laittaa bändeistä enemmän tietoa (kokoonpanot, toimintavuodet, discografiat…). Nykyaikana on onneksi helppo jälkimarkkinointimahdollisuus eli internet. Jos vielä laittaisivat poko.fi –sivustolle kunnolliset bändiesittelyt, niin käsissä olisi äärettömän korkealaatuinen paketti.

Levyarvio - Editors & Piski

(julkaistu Sue-lehdessä 9/2005)

Editors: The Back Room
(CD Kitchenware Records)
Arvosana: 9

Nykymusiikki on aika hyvässä jamassa. Tänä ja viime vuonna on markkinoille saatu debyytit sellaisilta bändeiltä kuin Bloc Party, Bravery, Departure, Franz Ferdinand, Killers ja VHS or Beta eli yhtyeiltä, jotka ovat tuoneet takaisin sopivasti päivitettynä 25 vuotta sitten punkin jälkimainingeissa syntyneen synkistelypopin. Nyt on joukkoon saatu taas yksi bändi lisää eli englantilainen Editors, joka tuntuu olevan aika hyvässä nosteessa. The Back Room nousi brittilistalla sijalle 13 ja myynti saanee seuraavan piikin marraskuussa, kun Editors lähtee supportoimaan Franz Ferdinandia kakkoslevynsä kiertueelle.
Ihan turhasta kuohunta ei ole tullut, sillä The Back Room on erittäin komea debyytti. Kolmen sinkkubiisin (Munich, Blood ja Bullets) lisäksi on muutama muukin mieluisa dark disco –nimikkeen alle mahtuva biisi (All Sparks, Fingers in the Factories ja Someone Says) ja melodramaattisten hitureiden osastolla Open Your Arms ja Distance ovat aika kunkkuja.
Melko kuvaavaa genren kasvulle on se, että vielä viime vuonna olisin verrannut arviossa Editorsia 80-lukulaisiin bändeihin, mutta nyt jos pitäisi mainita yksi tunnettu samantyylinen bändi, niin minä sanoisin varmaankin Interpol.



Piski: Joutomaa
(CD Wood Productions)
Arvosana: 8

Taas niitä levyjä, joista on helppo pitää alusta alkaen, mutta kuitenkin siellä jossain piilossa on ensikuunteluilla jotain häiritsevää.
Tamperelainen Piski on toisella albumillaan vähemmän rokkia kuin edellisellään ja ote on The Bad Seeds -tyyppisen akustisvoittoinen alusta loppuun, mutta Nick Caven dramaattisuutta ei tietenkään pystytä saavuttamaan (no eihän siihen pysty kukaan).
Jollain tavoin Piski muistuttaa myös vaikkapa The Tindersticksia, pari vuotta sitten Suomea kiertanyttä australialaista Devitationsia tai Weeping Willowsin alkuaikoja eli yhtyeitä, jotka ovat myöskin cavensa kuunneelleet ja muokanneet oman kevyemmän lähestymistapansa.
Hauska cavemainen yksityiskohta löytyy Toivomus-biisistä, jossa pyyntö esitetään Suomen Elvikselle eli Rauli 'Badding' Somerjoelle (, jonka toivotaan laulavan 'styge Elviksen'). Jos Piski haluaa leikitellä enemmänkin Badding/Elvis/Cave -jutuilla, niin suosittelen seuraavan albumin nimeksi Molemmat pojat nyt jo kuolleet.Yhtyeen biisimateriaali on mainiota ja sovitukset toimivia, mutta ensikuunteluilla minua oikeasti häiritsi kielivalinta. Englanninkielisillä teksteillä Piski olisi ollut suoraan samassa kerhossa mainittujen vertailukohteiden kanssa, mutta suomen kieli yhdistettynä mollivoittoiseen ei-perinteisesti rokkaavaan soitantaan pisti miettimään onko tässä kyse vaihtoehtorockista vai Radio Suomi –iskelmästä. Itse päädyin vaihtoehtorockiin, mutta onko sillä oikeastaan mitään merkitystä?

Levyarvio - Billy Corgan & Kraftwerk

(julkaistu Sue-lehdessä 7/2005)

Billy Corgan: The Future Embrace
(CD Reprise Records)
Arvosana: 8

Billy Corganin soolodebyytti on hyvin pitkälle sellainen kuin osasin arvellakin. Biisinkirjoittajana Corgan jatkaa samoilla linjoilla kuin Smashing Pumpkins –aikoinaankin ja tuo samalla hienovaraisesti esille sen, kuka oli itse kurpitsa, ikään kuin se olisi kenellekään edes epäselväksi jäänyt. Sovituksellisesti ja soundillisesti The Future Embrace sen sijaan on kumarrus Corganin nuoruusvuosien brittisuosikeille kuten New Orderille, Depeche Modelle ja The Curelle. Viimeksi mainittuun suuntaan kunnioitus on jopa molemminpuolista, sillä Bee Gees –cover To Love Somebodyyn Billy on saanut vierailevaksi laulaja-kitaristiksi Robert Smithin. Fyysisesti Robert Smith on läsnä ainoastaan yhdessä biisissä, mutta sovittajahaamuna pörröpää tuntuu enemmänkin seikkailevan ja välillä kitaratkin kuulostavat siltä kuin kuulapää-Corgan olisi ollut studiossa takkuperuukki päässään.
Biisimateriaaliltaan soolodebyytti jää hieman jälkeen Pumpkinsin parhaista vedoista, mutta toisaalta The Future Embrace on tasaisempi kuin Kurpitsa-albumit ja ainakin minuun vetoava 80-lukuisen konevoittoinen soundimaailma antaisi ansaitut plussat huonommallekin materiaalille. Levy mahtuisi kunnon muinaistapaan C90:n yhdelle puolelle, jos dekki pyörisi perinteisellä 1 %:n alinopeudella ja biisejä on peräti 12. Epäsuhta korostuu levyllä enemmän kuin kerran ja välillä jää oikein harmittelemaan kuinka hyvä biisi loppuu pahemman kerran kesken. Erityisesti To Love Somebodyn loppufeidaus on suorastaan käsittämätön ja…



Kraftwerk: Minimum-Maximum
(2CD EMI)
Arvosana: 9

On pirun vaikeaa kertoa uskottavasti, että yksi parhaimmista näkemistäni konserteista oli sellainen, jossa neljä vanhaa miestä seisoi koneiden takana, taustalla pyöri video/tietokonekuvaa ja viimeisen päälle saksalaisella tarkkuudella tuotettu musiikki oli jokseenkin kokonaan tehty valmiiksi Kling Klang –studiossa jo hyvissä ajoin ennen kiertuetta. Sanojeni vahvistukseksi on tulossa DVD, mutta kuvatallennetta odotellessa on tyytyminen tuplalevyyn.
Moni epäilijä haluaisi kysyä, miksi on olemassa live-levy, joka on etukäteen tuotettu studiossa ja live-tilanteesta muistuttaa ainoastaan biisien välissä kuultavat tuhansien ihmisten suosionosoitukset. No, minäpä kerron. Live-levyllä Kraftwerk oikeutti itsensä päivittämään biisinsä sellaiseen teknologiseen kuosiin, joka ei ollut mahdollinen 70- ja 80-luvuilla eikä myöskään 14 vuotta sitten edellisen päivityksen yhteydessä. Kratfwerk on kuitenkin hoitanut päivityksensä tyylitajulla ja alkuperäisyyttä kunnioittaen, joten mitään originaalien hienoudesta ei ole kadotettu. Kraftwerk on aina ollut edelläkävijä, joten nelikon arvolle ei olisi soveliasta toistaa menneisyyttään sellaisenaan.
Kantavana teemana levyllä on kiertueen aattona ilmestynyt Tour de France Soundtracks –albumi, mutta pyöräilyn lisäksi välillä autoillaan, junaillaan, tutustutaan tietokoneiden ja laskinten maailmaan, ihmetellään malleja ja neonvaloja, ylistetään ydinvoimaa ja lopuksi todetaan fakta: Music Non Stop.

Live-arvio - Shadowplay, Romantic Vision & Two Witches

(julkaistu Sue-lehdessä 5/2005)

Shadowplay: Morgue
(3CD Stupido)
Arvosana : 9

Levyjenjulkaisu muistuttaa osakemarkkinoita. Julkaisija laittaa levyt liikkeelle, ensimmäisen kierroksen ostajat ottavat levyt haltuunsa ja päättävät kukin tahollaan pitävätkö ne itsellään vai myyvätkö edelleen. Hintakehitykseen vaikuttavat yhtyeen myöhemmät saavutukset sekä materiaalin muu markkinatilanne. Shadowplayn kohdalla kurssi on ollut nouseva tai oikeastaan huima, mutta nyt on alkuperäisten vinyylien hintoihin odotettavissa pientä kurssilaskua, sillä Stupido on mennyt ja pakannut Shadowplayn (lähes) koko tuotannon hienoksi kolmen CD:n boxiksi.

Shadowplay keksi loistavan idean lähes neljännesvuosisata sitten. Otetaan pohjaksi punkin jälkeinen synkistely ja maustetaan musiikki yökerhojazzista lainatulla pianolla ja trumpetilla. Ja kun tämä toteutettiin joka suhteessa äärimmäisellä tyylitajulla, niin tulos ei voinut olla muuta kuin klassikko. Sen verran vaikeaa musiikkia oli, että massojen suosio jäi saavuttamatta, mutta kulttisuosio oli taattu.

Shadowplayn ura, kolme albumia, kaksi 12”-maxia ja kaksi 7”-singleä sekä seitsemän ennenjulkaisematonta live-biisiä löytyy historiikin ja tarkkojen äänitystietojen kanssa kokoelmalta, joka olisi monessakin mielessä täydellinen, jos se Kill City Group Shadowplayn nimellä julkaistu Slave Song olisi jostain vielä löytynyt.

Romantic Vision: Pleasure Object
(CD Cyberware)
Arvosana: 8

Nimellisesti debyytti, bänditeknisesti kakkosalbumi ja henkisesti jotain siltä väliltä. Romantic Vision aloitti uransa 80-lukuisena syntsapopbändinä 90-luvun lopulla, suistui hieman raiteiltaan parin sinkun jälkeen, vaihtoi nimensä Kineticiksi ja teki debyyttialbuminsa vuonna 1998.

Pleasure Objectilla yhtye on palannut perinteisen syntsapopin pariin ja hylännyt turhan vaikeat kikkailut Japanin suuntaan. Homma toimi jo luettuna ja albumin kuuntelu paljastaa valinnan oikeaksi – Romantic Visionilla on oma osaamisalueensa ja alueellaan yhtye pärjää loistavasti.

Musiikillisesti yhtye liikkuu jossain New Orderin, Duran Duranin tai kitaroihin tutustuneen Depeche Moden piirtämillä genrealueilla, mutta enää yhtye ei ole kansallisesti tutkailtuna yksin, sillä samoilla suunnilla liikkuu myös Viola, joka ehti julkaista debyyttinsä jo vuosi sitten ja luo tällä hetkellä kilpailutilannetta remix-levyllään.

Tuotannollisesti ja soundillisesti Romantic Vision on tehnyt hienon albumin ja erittäin positiivinen yllätys oli, että biisimateriaali pysyy loistavana lähes koko levyn läpi ja useammin kuin kerran huomaa bändin luoneen todellisen helmen.

Two Witches: Saints & Sinners
(2CD Ausfahrt)
Arvosana: 8

Two Witchesin järjestyksessään kolmas kokoelma on formaatiltaan tupla ja ehdottomasti parhaiten koostetuin ja kattavin kokoelmista. Ykköslevy esittelee vuosina 1991 – 2004 tehtyjä perinteisemmän gothic-osaston biisejä ja kakkoslevyllä kuullaan remixejä, harvinaisuuksia, demoja, livejä, sivuprojekteja ja koneilla tehtyä 2W-materiaalia. Ajallisesti kakkoslevyllä mennään jo todella kauas eli yhtyeen perustamisvuoteen 1987.

Suomessa Two Witches on aina ollut heikosti tunnettu yhtye ja periaatteessa edellä aikaansa, sillä yhtye teki parhaat vetonsa jo aikana, jolloin keskivertosuomalaismusiikkifani ei edes osannut sanoa gothic. Ykköslevyä kuuntelemalla ei tarvitse lainkaan ihmetellä, miksi yhtyeen Saksassa ja USAssa julkaistuja levyjä myytiin 90-luvulla useita tuhansia. Parhaimmillaan yhtyeen biisit ovat malliesimerkkejä siitä kuinka gothic rockia kuuluu tehdä omalla tyylillä, mutta kuitenkin perinteitä kunnioittaen. Mukavaa on myös huomata, että välillä hukassakin ollut yhtye on onnistunut hienosti uusimmalla tuotannolla. Biisivalinnat ovat loogisia ja hyviä, mutta hieman hämmästyttää missä ovat Burn the Witch ja Like Christopher Lee.

Kakkoslevy esittelee kattavasti erilaisempia projekteja, joissa välillä on onnistuttu todella upeasti ja välillä on menty pahasti metsään, mutta vihkoa selailemalla huomaa, että suistumiset ovat aiheuttaneet ulkomaalaiset remiksaajat.

Levyarvio - Depeche Mode: Singles Box 4, 5 & 6

(julkaistu Sue-lehdessä keväällä 2004)

Depeche Mode: Singles Box 4, 5 & 6
(3 x CD boxset Mute)
Arvosana: 8

Oman pesän likaaminen on aina ikävää. Suosikkibändin mollaaminen julkisesti edustaa popjournalismissa lähes samaa kuin jättäisi kotinsa epäsiistiksi. Depeche Moden singleboxit pakottavat minut sellaisiin ajatuksiin, joita en olisi halunnut yhtyeestä ajatella, mutta tärkeintä kuitenkin on, että negakritiikki hautautuu monen positiivisen asian alle.

Aloitetaan mukavista asioista. Depeche Mode on yhteistyössä levy-yhtiönsä Muten kanssa julkaissut jatko-osan vuonna 1991 ilmestyineille kolmelle sinkkuboxille. Ensimmäisessä osassa edettiin vuoden 1980 ensisinkusta seitsemän vuotta eteenpäin. Nyt ilmestyneissä jatko-osissa lähdetään liikkeelle vuoden 1987 Strangelovesta lähes nykyhetkeen eli Exciter-albumin Dream On -ensisinkkuun.

Kuusilevyiset boxit tarjoilevat äärettömän hienon sinkkusuoran ja jos ykkösbiiseistä kokoaisi albumin, olisi käsissä erittäin upea, kronologisesti etenevä kokoelmalevy, joka esittelisi Depeche Modea ajalta, jolloin yhtye on muuttunut syntsapopin edelläkävijästä yhdeksi maailman tyylikkäimmistä koneita hyödyntäväksi pop-bändiksi. Myönnän tutkailevani Depeche Modea hieman subjektiivisesta näkökulmasta, mutta silti uskallan väittää, että 18 singlen a-puolesta ei löydy ainoatakaan huonoa biisiä, joka pilaisi kokonaisuuden. Tästä faktasta annan ensimmäisen 2½ pisteen arvoisen plussan.

Toinen iso plussa tulee ulkoasusta. Mustapintaiset boxit vähäeleisine hopealla kirjoitettuine faktoineen ovat tyylikkäitä ja sopivasti sisustettuun musiikkihuoneeseen laatikot kelpaavat vaikkapa sisustuselementeiksi. Itse singlet noudattavat alkuperäisulkoasua, mutta kokonaisuuden nimissä kansia on mukautettu vastaamaan paketin yhtenäväistä linjaa. Vasempaan yläkulmaan on nätisti sijoitettu sinkun järjestysnumero ja lisäksi levyistä löytyy aina samasta paikasta alkuperäinen julkaisupäivä, joka palvelee ainakin minun kaltaisiani faktafaneja.

Kolmannen plussan paketti saa täydellisyyttä kokoelmiinsa kaipaavien fanien palkitsemisesta. Depeche Moden sinkut on perinteisesti julkaistu vaikka kuinka monessa eri formaatissa ja lisukebiisit ovat aina vaihdelleet, kun kyseessä on ollut CD1 tai CD2 tai Limited CD tai 7” tai 12” tai kasettisingle. Sinkkuboxien levyt eivät ole uusintaversioita yhdestä julkaistusta formaatista, vaan eri versioiden yhteenvetoja, jotka tarjoilevat lähes kaikki singleillä julkaistut biisit ja versiot. Sinkuilla on yhteensä 163 biisiä ja pituuttakin kiekoilla lienee keskimäärin n. tunti/levy eli single-sanan käyttö alkaa olla hieman tulkinnanvaraista.

Neljännen plussan boxi tienaa hyvillä b-puoliraidoilla. Sinkuilta on aina silloin tällöin löytynyt miellyttäviä bonuksia, jotka ovat voittavat samoissa sessioissa nauhoitetut albumiraidat. Pitkäsoittoja mitenkään moittimatta täytyy ihmetellä miksi esim. Happiest Girl ei mahtunut Violatorille ja My Joy jätettiin pois Songs of Faith And Devotionilta. B-puolilta löytyy myös muitakin hyviä hetkiä, kuten Until the End of the World -soundtrack-herkku Death’s Door, cover-versio Route 66 -klassikosta (ansioituu ehkäpä enemmänkin kuriositeettiarvonsa takia), onnistuneita live-versioita ja muutamia herkullisia remixejä/vaihtoehtoversioita, joista parhaimpina erottuvat akustisella kitaralla säestetty Personal Jesus sekä harmonilla taustoitettu Enjoy the Silence.

Remixit ovat myös se syy, miksi joudun kritisoimaan Depeche Modea. Paikoitellen sinkuilla kuultavat remixit ovat suorastaan sietämättömiä ja yhteenvetosinkuilla kammottavuus korostuu. Kolmen biisin sinkulla, ykkösbiisin ja bonusbiisin perään tarjoiltu remix menee vielä läpi, mutta kun peräkkäin laitetaan ei-niin-onnistuneita versioita samasta aiheesta, niin onnistumisen hetket häviävät kokonaismassaan. En oikein usko, että kovinkaan monen, edes hardcore-fanin, mielestä on mukavaa kuunnella I Feel You’n jatkoksi kuusi versiota, joista yksikään ei voita alkuperäistä.

Harmittommillaan remixit ovat ainoastaan ylipitkiä alkuperäisen kaltaisia vetoja, mutta huonoimmillaan kuullaan aivan hirvittävää konehumppaa, jossa ei ole juurikaan mitään jäljellä alkuperäisestä mestariteoksesta. Ilmestymishetkellä osa remixeistä on ollut genressään edelläkävijöitä, mutta vuosien saatossa pioneerius on unohtunut ja versiot kuulostavat tusinatanssimusiikilta. Sinkuilla kuullaan myös nimekkäitä remiksaajia, mutta totuuden nimissä he eivät ansaitse tulla mainituiksi Depeche Mode –käsittelyistään. Nimettömien remiksaajien yhteydessä tulee välillä ajatelleeksi, että olisiko remiksaamaan päässyt kynnysrahalla.

Mutta mutta mutta... Neljä isoa eli 2½ pisteen arvoista plussaa ja remixien tuomas 2 pisteen miinus antavat arvosanan kahdeksan! Mainio paketti, kunhan muistaa käyttöohjeen eli remix-vyörytyksen alkaessa painaa stoppia (tai ainakin pausea) ja nauttii hiljaisuudesta.