2005-09-27

Levyarvio - Sivulliset


Sivulliset – valikoima suomalaista vaihtoehtorockia vuosilta 1985 – 2000
(4CD Poko Rekords 2005)


Vaihtoehtorock ei ole kovinkaan selkeä käsite. Vastakohtapari vaihtoehtoisuus ja valtavirta saavat monenlaisia määritelmiä ja rock on sitten jo täysin mahdotonta määritellä.
Yhden virallisen määritelmän vaihtoehtorockille ovat tehneet tamperelaiskaksikko Jouni Tamminen (Poko Rekords –levy-yhtiö) ja Tero Alanko (Soundi-lehti), jotka ovat koostaneet upean 4 CD:n boxin, joka esittelee 88 biisin kattauksen kotimaista vaihtoehtorockia vuosilta 1985 – 2000. Tyylillisesti vaihtoehto tarkoittaa Sivullisilla lievästi valtavirrasta poikkeavaa rock- tai popmusiikkia, joka on pääasiallisesti tehty perinteisellä kitara-basso-rummut –kokoonpanolla. Toki peruskokoonpanosta löytyy vaihtoehtoversioita koskettimineen, trumpetteineen, saksofoneineen, viuluineen sekä useampine kitaroineen ja mukana boxilla on myös muutama koneellisempikin veto, mutta lähtökohtaisesti kokoelma on sellainen, jota melkein kuka tahansa vaihtoehtorockin ystäväksi itseään kutsuva voi kuunnella paketin alusta loppuun ilman kaukosäädintä.

Mielelläni käyttäisin vaihtoehtorockin synonyyminä indie rockia, mutta se ei tämän paketin yhteydessä ole mahdollista. Indie on lyhenne independentistä eli riippumattomasta ja osa biiseistä on alun perin julkaistu levy-yhtiöillä, jotka eivät julkaisuajankohtana täyttäneet henkisesti indie-määritelmää vaikka omistuspohjansa perusteella olisivat indie-kenttään sopineetkin (Pokon, Pyramidin ja Megamanian yhtyeet). Lisäksi boxilla on mukana bändejä, joilta kuullaan kaikkiin indie-määritelmiin sopiva biisi, joka toimi suuren ylikansallisen mediakonsernin oven väliin työnnettynä kenkänä eli välineenä pois riippumattomuudesta (Crashin eli nykyisen The Crashin Sugared ja Wilman Lautalla). Turha kuitenkin saivarrella, vaan parempi hyväksyä kannessa mainittua nimitys ja keskittyä tarjontaan.

Paketti on hyvä, mutta ei tietenkään täydellinen kattaus vaihtoehtorockista. Kaikki levyn bändit ovat paikkansa ansainneet ja tarjoavat sellaisen biisin, että hävetä ei tarvitse (paitsi ehkä muutaman kohdalla englanninääntämistä). Kesällä netissä julkaistu biisilista synnytti varmasti useissa osoitteissa keskustelua valinnoista ja jokaisella alan harrastajalla oli lista bändeistä, joiden paikka olisi ehdottomasti ollut kokoelmalla. Isoista bändeistä on helppo hämmästellä vaikkapa Melrosen ja Hearthillin puuttumista. Molemmat yhtyeet olivat samanlaisessa vaihtoehdon ja valtavirran välimaastossa kuin vaikkapa kokoelmalla kuultava The Nights of Iguana. Isojen puutelistalle voisi laittaa myös Apulannan ja Tehosekoittimen, jotka eivät enää ehkä mahdu vaihtoehtomääritelmään, mutta olivat 90-luvun lopulla järjestämässä uusiksi indie-kenttää kaupallisessa mielessä. Niin ja missä on CMX?
Keskisuurten ja pienempien nimien sarjassa on sitten jo enemmän puutteita, mikä tosin on täysin hyväksyttävää, sillä viides ja kuudes levy olisivat varmasti vieneet boxin jo liian kalliiseen hintaluokkaan. Rajaa ei ole ollut varmasti helppo vetää mukaanmahtuneiden ja karsittujen välille.
Suomalaista vaihtoehtorockin kenttää jokseenkin hyvin tuntevana pystyn helposti yhdistelemään bändien soittajia kokoajakaksikkoon. Se, että linkki löytyy, ei välttämättä tarkoita suurempaa sisäpiirin salaliittoa, vaan enemmänkin ihmismuistin normaalia toimintaa. Tutuista soittajista muodostuneiden bändien olemassaolo on helpompi muistaa kuin bändien, joihin ei ole suoraa kontaktia. Samasta syystä lienee myös Tampereelta tulleiden bändien määrä suurehko.

Kokoelma etenee kronologisesti ja pääsääntöisesti bändeiltä on valittu alkukauden biisi, monesti jopa ensisinkku. Linjapäätös on hyvä, mutta aina voi spekuloida minkälaisen boxin olisi saanut suuremmalla joustolla. Esimerkiksi Lemonatorilla ja Supperheadsilla olisi ollut myöhemmällä urallaan paljon parempia tekeleitä. Ainoa merkittävä poikkeus kronologiasta on Russian Love, jonka biisi on yhtyeen viimeiseltä (viidenneltä) albumilta.
Poverty Stinksiltä on valittu boxille yhtyeen versio Black Sabbathin Paranoidista. Onnistuneesta pop-tulkinnasta huolimatta on suorastaan rikollista yhtyeen biisintekijä Jarmo Lainetta kohtaan, että kokoelmalle ei valittu Poverty Stinks -orginaalia.
Boxilla on paljon harvinaisia ja loppuunmyytyjä biisejä, joita ei ole koskaan uudelleenjulkaistu ja osa biiseistä tai versioista näkee päivänvalon ensimmäistä kertaa Sivullisilla. Tätä ideologiaa vastaan pahiten sotii Aknestik-biisin valinta. Hieno poppis Toukokuussa on saatavilla kaikkina tavaratalojen aukiolotunteina, mutta ensimmäisen omakustannesinkun a-puolen on vain harva kuullut. Ehkäpä valinta selittyy käytännöllä, sillä Toukuussa löytyi jo valmiiksi Pokon kataloogista.

Boxin bändeistä ainoastaan 22-Pistepirkko ja Jolly Jumpers ovat olleet olemassa ennen ja jälkeen kokoelman vuosien ja 22-Pistepirkko ja (The) Crash lienevät ainoat, joiden jäsenet ovat täyspäiväisiä muusikoita. Muilta osin vaihtoehtorockin soittaminen on ollut enemmän tai vähemmän sivutoimintaa tai ainoastaan hetkellistä ammattitoimintaa. Joidenkin soittajien osalta musiikki kuitenkin on pääelinkeino, sillä kokoonpanoissa kuullaan tämän päivän radio- ja lehtitoimittajia, levy-yhtiö –ihmisiä (jopa ylikansallisen levy-yhtiön toimitusjohtaja), ohjelmamyyjiä, levykauppojen osakkaita ja myyjiä. Lisäksi kokoonpanoihin mahtuu yksittäisiä henkilöitä (mm. Jimi Tenor ja Karkkiautomaatin Jansku), jotka elävät musiikillaan.
Vaikka vaihtoehtorockin soittaminen onkin harrastus, niin toiminta voi olla pitkäaikaista bändeistä toiseen siirtymistä. Esim. helsinkiläinen moniosaaja Vilunki 3000 esiintyy kokoelmalla yhtyeissä Barefoot Brothers, Larry And The Lefthanded ja Opel Bastards. Kolmessa kokoonpanossa soittaneita on muitakin ja kahden bändin veteraaneja monikertainen määrä.
Jatkumoajattelussa hämmästyttää kaksikko Machine Gun Macbeth ja Mother Goose, sillä kyseessä on nimenvaihto, ei soittajien uusi bändi.
Boxin mukana tulee 36-sivuinen vihkonen, josta löytyy perustietojen lisäksi Tero Alangon saatesanat sekä 17 muisteluesseetä soittajilta, mm. Shadowplayn, Noitalinna Huraan, Hypnomenin ja Ultramariinin jäseniltä. Muistelut ovat mukavaa luettavaa, mutta minun mielestäni olisi ollut oleellisempaa laittaa bändeistä enemmän tietoa (kokoonpanot, toimintavuodet, discografiat…). Nykyaikana on onneksi helppo jälkimarkkinointimahdollisuus eli internet. Jos vielä laittaisivat poko.fi –sivustolle kunnolliset bändiesittelyt, niin käsissä olisi äärettömän korkealaatuinen paketti.

Levyarvio - Editors & Piski


(julkaistu Sue-lehdessä 9/2005)

Editors: The Back Room
(CD Kitchenware Records)
Arvosana: 9


Nykymusiikki on aika hyvässä jamassa. Tänä ja viime vuonna on markkinoille saatu debyytit sellaisilta bändeiltä kuin Bloc Party, Bravery, Departure, Franz Ferdinand, Killers ja VHS or Beta eli yhtyeiltä, jotka ovat tuoneet takaisin sopivasti päivitettynä 25 vuotta sitten punkin jälkimainingeissa syntyneen synkistelypopin. Nyt on joukkoon saatu taas yksi bändi lisää eli englantilainen Editors, joka tuntuu olevan aika hyvässä nosteessa. The Back Room nousi brittilistalla sijalle 13 ja myynti saanee seuraavan piikin marraskuussa, kun Editors lähtee supportoimaan Franz Ferdinandia kakkoslevynsä kiertueelle.
Ihan turhasta kuohunta ei ole tullut, sillä The Back Room on erittäin komea debyytti. Kolmen sinkkubiisin (Munich, Blood ja Bullets) lisäksi on muutama muukin mieluisa dark disco –nimikkeen alle mahtuva biisi (All Sparks, Fingers in the Factories ja Someone Says) ja melodramaattisten hitureiden osastolla Open Your Arms ja Distance ovat aika kunkkuja.
Melko kuvaavaa genren kasvulle on se, että vielä viime vuonna olisin verrannut arviossa Editorsia 80-lukulaisiin bändeihin, mutta nyt jos pitäisi mainita yksi tunnettu samantyylinen bändi, niin minä sanoisin varmaankin Interpol.



Piski: Joutomaa
(CD Wood Productions)
Arvosana: 8


Taas niitä levyjä, joista on helppo pitää alusta alkaen, mutta kuitenkin siellä jossain piilossa on ensikuunteluilla jotain häiritsevää.
Tamperelainen Piski on toisella albumillaan vähemmän rokkia kuin edellisellään ja ote on The Bad Seeds -tyyppisen akustisvoittoinen alusta loppuun, mutta Nick Caven dramaattisuutta ei tietenkään pystytä saavuttamaan (no eihän siihen pysty kukaan).
Jollain tavoin Piski muistuttaa myös vaikkapa The Tindersticksia, pari vuotta sitten Suomea kiertanyttä australialaista Devitationsia tai Weeping Willowsin alkuaikoja eli yhtyeitä, jotka ovat myöskin cavensa kuunneelleet ja muokanneet oman kevyemmän lähestymistapansa.
Hauska cavemainen yksityiskohta löytyy Toivomus-biisistä, jossa pyyntö esitetään Suomen Elvikselle eli Rauli 'Badding' Somerjoelle (, jonka toivotaan laulavan 'styge Elviksen'). Jos Piski haluaa leikitellä enemmänkin Badding/Elvis/Cave -jutuilla, niin suosittelen seuraavan albumin nimeksi Molemmat pojat nyt jo kuolleet.Yhtyeen biisimateriaali on mainiota ja sovitukset toimivia, mutta ensikuunteluilla minua oikeasti häiritsi kielivalinta. Englanninkielisillä teksteillä Piski olisi ollut suoraan samassa kerhossa mainittujen vertailukohteiden kanssa, mutta suomen kieli yhdistettynä mollivoittoiseen ei-perinteisesti rokkaavaan soitantaan pisti miettimään onko tässä kyse vaihtoehtorockista vai Radio Suomi –iskelmästä. Itse päädyin vaihtoehtorockiin, mutta onko sillä oikeastaan mitään merkitystä?

Levyarvio - Billy Corgan & Kraftwerk


(julkaistu Sue-lehdessä 7/2005)

Billy Corgan: The Future Embrace
(CD Reprise Records)
Arvosana: 8


Billy Corganin soolodebyytti on hyvin pitkälle sellainen kuin osasin arvellakin. Biisinkirjoittajana Corgan jatkaa samoilla linjoilla kuin Smashing Pumpkins –aikoinaankin ja tuo samalla hienovaraisesti esille sen, kuka oli itse kurpitsa, ikään kuin se olisi kenellekään edes epäselväksi jäänyt. Sovituksellisesti ja soundillisesti The Future Embrace sen sijaan on kumarrus Corganin nuoruusvuosien brittisuosikeille kuten New Orderille, Depeche Modelle ja The Curelle. Viimeksi mainittuun suuntaan kunnioitus on jopa molemminpuolista, sillä Bee Gees –cover To Love Somebodyyn Billy on saanut vierailevaksi laulaja-kitaristiksi Robert Smithin. Fyysisesti Robert Smith on läsnä ainoastaan yhdessä biisissä, mutta sovittajahaamuna pörröpää tuntuu enemmänkin seikkailevan ja välillä kitaratkin kuulostavat siltä kuin kuulapää-Corgan olisi ollut studiossa takkuperuukki päässään.
Biisimateriaaliltaan soolodebyytti jää hieman jälkeen Pumpkinsin parhaista vedoista, mutta toisaalta The Future Embrace on tasaisempi kuin Kurpitsa-albumit ja ainakin minuun vetoava 80-lukuisen konevoittoinen soundimaailma antaisi ansaitut plussat huonommallekin materiaalille. Levy mahtuisi kunnon muinaistapaan C90:n yhdelle puolelle, jos dekki pyörisi perinteisellä 1 %:n alinopeudella ja biisejä on peräti 12. Epäsuhta korostuu levyllä enemmän kuin kerran ja välillä jää oikein harmittelemaan kuinka hyvä biisi loppuu pahemman kerran kesken. Erityisesti To Love Somebodyn loppufeidaus on suorastaan käsittämätön ja…



Kraftwerk: Minimum-Maximum
(2CD EMI)
Arvosana: 9

On pirun vaikeaa kertoa uskottavasti, että yksi parhaimmista näkemistäni konserteista oli sellainen, jossa neljä vanhaa miestä seisoi koneiden takana, taustalla pyöri video/tietokonekuvaa ja viimeisen päälle saksalaisella tarkkuudella tuotettu musiikki oli jokseenkin kokonaan tehty valmiiksi Kling Klang –studiossa jo hyvissä ajoin ennen kiertuetta. Sanojeni vahvistukseksi on tulossa DVD, mutta kuvatallennetta odotellessa on tyytyminen tuplalevyyn.
Moni epäilijä haluaisi kysyä, miksi on olemassa live-levy, joka on etukäteen tuotettu studiossa ja live-tilanteesta muistuttaa ainoastaan biisien välissä kuultavat tuhansien ihmisten suosionosoitukset. No, minäpä kerron. Live-levyllä Kraftwerk oikeutti itsensä päivittämään biisinsä sellaiseen teknologiseen kuosiin, joka ei ollut mahdollinen 70- ja 80-luvuilla eikä myöskään 14 vuotta sitten edellisen päivityksen yhteydessä. Kratfwerk on kuitenkin hoitanut päivityksensä tyylitajulla ja alkuperäisyyttä kunnioittaen, joten mitään originaalien hienoudesta ei ole kadotettu. Kraftwerk on aina ollut edelläkävijä, joten nelikon arvolle ei olisi soveliasta toistaa menneisyyttään sellaisenaan.
Kantavana teemana levyllä on kiertueen aattona ilmestynyt Tour de France Soundtracks –albumi, mutta pyöräilyn lisäksi välillä autoillaan, junaillaan, tutustutaan tietokoneiden ja laskinten maailmaan, ihmetellään malleja ja neonvaloja, ylistetään ydinvoimaa ja lopuksi todetaan fakta: Music Non Stop
.