(julkaistu Sue-lehdessä keväällä 2004)
Depeche Mode: Singles Box 4, 5 & 6
(3 x CD boxset Mute)
Arvosana: 8
Oman pesän likaaminen on aina ikävää. Suosikkibändin mollaaminen julkisesti edustaa popjournalismissa lähes samaa kuin jättäisi kotinsa epäsiistiksi. Depeche Moden singleboxit pakottavat minut sellaisiin ajatuksiin, joita en olisi halunnut yhtyeestä ajatella, mutta tärkeintä kuitenkin on, että negakritiikki hautautuu monen positiivisen asian alle.
Aloitetaan mukavista asioista. Depeche Mode on yhteistyössä levy-yhtiönsä Muten kanssa julkaissut jatko-osan vuonna 1991 ilmestyineille kolmelle sinkkuboxille. Ensimmäisessä osassa edettiin vuoden 1980 ensisinkusta seitsemän vuotta eteenpäin. Nyt ilmestyneissä jatko-osissa lähdetään liikkeelle vuoden 1987 Strangelovesta lähes nykyhetkeen eli Exciter-albumin Dream On -ensisinkkuun.
Kuusilevyiset boxit tarjoilevat äärettömän hienon sinkkusuoran ja jos ykkösbiiseistä kokoaisi albumin, olisi käsissä erittäin upea, kronologisesti etenevä kokoelmalevy, joka esittelisi Depeche Modea ajalta, jolloin yhtye on muuttunut syntsapopin edelläkävijästä yhdeksi maailman tyylikkäimmistä koneita hyödyntäväksi pop-bändiksi. Myönnän tutkailevani Depeche Modea hieman subjektiivisesta näkökulmasta, mutta silti uskallan väittää, että 18 singlen a-puolesta ei löydy ainoatakaan huonoa biisiä, joka pilaisi kokonaisuuden. Tästä faktasta annan ensimmäisen 2½ pisteen arvoisen plussan.
Toinen iso plussa tulee ulkoasusta. Mustapintaiset boxit vähäeleisine hopealla kirjoitettuine faktoineen ovat tyylikkäitä ja sopivasti sisustettuun musiikkihuoneeseen laatikot kelpaavat vaikkapa sisustuselementeiksi. Itse singlet noudattavat alkuperäisulkoasua, mutta kokonaisuuden nimissä kansia on mukautettu vastaamaan paketin yhtenäväistä linjaa. Vasempaan yläkulmaan on nätisti sijoitettu sinkun järjestysnumero ja lisäksi levyistä löytyy aina samasta paikasta alkuperäinen julkaisupäivä, joka palvelee ainakin minun kaltaisiani faktafaneja.
Kolmannen plussan paketti saa täydellisyyttä kokoelmiinsa kaipaavien fanien palkitsemisesta. Depeche Moden sinkut on perinteisesti julkaistu vaikka kuinka monessa eri formaatissa ja lisukebiisit ovat aina vaihdelleet, kun kyseessä on ollut CD1 tai CD2 tai Limited CD tai 7” tai 12” tai kasettisingle. Sinkkuboxien levyt eivät ole uusintaversioita yhdestä julkaistusta formaatista, vaan eri versioiden yhteenvetoja, jotka tarjoilevat lähes kaikki singleillä julkaistut biisit ja versiot. Sinkuilla on yhteensä 163 biisiä ja pituuttakin kiekoilla lienee keskimäärin n. tunti/levy eli single-sanan käyttö alkaa olla hieman tulkinnanvaraista.
Neljännen plussan boxi tienaa hyvillä b-puoliraidoilla. Sinkuilta on aina silloin tällöin löytynyt miellyttäviä bonuksia, jotka ovat voittavat samoissa sessioissa nauhoitetut albumiraidat. Pitkäsoittoja mitenkään moittimatta täytyy ihmetellä miksi esim. Happiest Girl ei mahtunut Violatorille ja My Joy jätettiin pois Songs of Faith And Devotionilta. B-puolilta löytyy myös muitakin hyviä hetkiä, kuten Until the End of the World -soundtrack-herkku Death’s Door, cover-versio Route 66 -klassikosta (ansioituu ehkäpä enemmänkin kuriositeettiarvonsa takia), onnistuneita live-versioita ja muutamia herkullisia remixejä/vaihtoehtoversioita, joista parhaimpina erottuvat akustisella kitaralla säestetty Personal Jesus sekä harmonilla taustoitettu Enjoy the Silence.
Remixit ovat myös se syy, miksi joudun kritisoimaan Depeche Modea. Paikoitellen sinkuilla kuultavat remixit ovat suorastaan sietämättömiä ja yhteenvetosinkuilla kammottavuus korostuu. Kolmen biisin sinkulla, ykkösbiisin ja bonusbiisin perään tarjoiltu remix menee vielä läpi, mutta kun peräkkäin laitetaan ei-niin-onnistuneita versioita samasta aiheesta, niin onnistumisen hetket häviävät kokonaismassaan. En oikein usko, että kovinkaan monen, edes hardcore-fanin, mielestä on mukavaa kuunnella I Feel You’n jatkoksi kuusi versiota, joista yksikään ei voita alkuperäistä.
Harmittommillaan remixit ovat ainoastaan ylipitkiä alkuperäisen kaltaisia vetoja, mutta huonoimmillaan kuullaan aivan hirvittävää konehumppaa, jossa ei ole juurikaan mitään jäljellä alkuperäisestä mestariteoksesta. Ilmestymishetkellä osa remixeistä on ollut genressään edelläkävijöitä, mutta vuosien saatossa pioneerius on unohtunut ja versiot kuulostavat tusinatanssimusiikilta. Sinkuilla kuullaan myös nimekkäitä remiksaajia, mutta totuuden nimissä he eivät ansaitse tulla mainituiksi Depeche Mode –käsittelyistään. Nimettömien remiksaajien yhteydessä tulee välillä ajatelleeksi, että olisiko remiksaamaan päässyt kynnysrahalla.
Mutta mutta mutta... Neljä isoa eli 2½ pisteen arvoista plussaa ja remixien tuomas 2 pisteen miinus antavat arvosanan kahdeksan! Mainio paketti, kunhan muistaa käyttöohjeen eli remix-vyörytyksen alkaessa painaa stoppia (tai ainakin pausea) ja nauttii hiljaisuudesta.
