2006-04-17

Levyarvio - Viola, Placebo, Ultranoir jne.

Viola: Anything Can Stop Us

(If Society)
Arvosana: 9

Kaksikoksi kutistuneen Violan ulkoiset muutokset ovat suuremmat kuin albumilta kuuluu. Anything Can Stop Us on melko pitkälle sellainen kuin debyyttialbumi Tearcandy ja remix/kone-levy Melancholydisco yhdessä antoivat odottaa: Synkeähköä syntsapoppia välillä elektronisemmin ja välillä orgaanisemmin.
Levy alkaa komeasti Utopia Frailwaylla, joka tuo mieleen Kiss Me -ajan The Curen, mutta heti kakkosbiisi Breathtakerin alussa tunnelma muuttuu sähköisemmäksi, mikä määrittelee pidemmällekin levyn linjan. Ja vaikka orgaanisuus alkaa väistymään, niin komeus onneksi jää.
Mediatiedotteessaan yhtye ilmoitti, että goottileimasimet voidaan unohtaa Violan yhteydessä tämän levyn myötä ja totta se taitaa ollakin. Violan synkistely on enemmänkin romanttista melankoliaa kuin maailmantuskaa, joka helposti gothic rockiin liitetään.
New Order tulee yhä edelleen mieleen Violaa kuunnellessa, mutta uutuutena huomasin, että välillä yhtye kuulostaa kaikessa kaihomielisyydessään The Crashilta.
Yksittäisistä biiseistä parhaiten toimivat Utopia Frailway, Viola-asteikolla äkkiväärä Tedium Rock, pianoballadi Anything Can Stop Us ja rullaava (A) for Apathy eikä se viimeisenä kuultava nimetön bonusbiisikään hullummalta kuulosta, vaikka ovat yrittäneen biisin piilottaa.


Ypö-Viis: Karhulan poikii live
(Woimasointu)
Arvosana: 9

Oikea punk-bändi ei levytä oikealle levy-yhtiölle, joten Ypö-Viis oli Suomen ensimmäinen levyttänyt punk-bändi. Ensimmäinen sinkkunsa (tai oikeastaan 1-puolinen EP) oli omakustanne, mutta ensimmäisen albuminsa yhtye teki omalle Karva-levyt –merkilleen. Studioon ei turhaan menty, vaan levy nauhoitettiin livenä karhulalaisessa discossa kaksiraitanauhurilla ja lopulta levylle kaiverrettiin 15 biisiä riemukasta punk-räimellystä, jossa energia oli a ja o, soittotaito sopivasti sinnepäin ja soundit samanlaisesti raa’at kuin vaikkapa Microvox-äänityksissäkin. Biisit, kuten Energia on A ja O, Mari pogoaa, TV valehtelee ja Kotka palaa (The Clashin London’s Burning) ovat täydellisen hienoa DIY-punkia.
Woimasointu on julkaissut kadonneen klassikon 26 vuotta alkuperäisjulkaisun jälkeen CD:nä ja pakettia on täydennetty kiitettävästi. Alun perin levyltä poisjääneet, mutta samalla keikalla äänitetyt Mikkitelineestä on puolet minun sekä Ramones ja Stravinsky täydentävät alkuperäisen albumin ja bonuksina kuullaan yhtyeen one off –paluukeikalla (v. 1994) nauhoitetut viisi biisiä, vuonna 1978 äänitetty neljän biisin demo (mukana The Clash -käännös Nyt mua kyllästyttää USA) sekä kadonneeksi luultu studioäänite Topi tahtoo tähdeksi vuodelta 1980.
Tällaisia julkaisuja tarvitaan lisää!



Ultranoir: Suffer No Fiction
(Quiet Life Records)

Arvosana: 8

Tamperelainen kolmen pojan ja yhden tytön muodostama androgyyni-imagoon luottava Ultranoir on tehnyt debyyttialbumin, jolla melkein kaikki on paremmin kuin hyvin. Musiikkiaan yhtye luonnehtii itse koomapopiksi ja kansanomaisesti ilmaistuna se voisi olla vaikkapa gootahtavaa Depeche Modea tai syntsapoppailevaa The Curea.
Ahkera keikkailu ja aiemmat pikkujulkaisut ovat luoneet odotuspohjaa levylle, mutta albumi ei kuulosta siltä, että se olisi tehty liian nopeasti kysyntään vastaten. Pikemminkin biisit, soundit ja sovitukset kuulostavat harkituilta ja sellaisilta, joita yhtye lienee tavoitellutkin. Ultranoirin soundin perustana ovat kevyet konerummut, tiukat Peter Hook –bassot, kaiutetut Cure-kitarat ja valikoima syntikoita moneen lähtöön. Soitinten kokonaisuus toimii niin hyvin, että paikoitellen suorastaan suututtaa laulusolistin epävireinen ja oudolta englannilta kuulostavat suoritukset. Parhaimmillaan, esim. biiseissä Schoolboy Deathwish ja Petals, paketti on niin hyvin kasassa, että lauluun ei kiinnitä huomiota, mutta keveimmissä poppiksissa Angst Macht Frei ja Everything Else Less laulu suorastaan hyökkää päälle häiritsemään. Tuotannollisesti levy on muuten hyvällä mallilla, joten vokaaleitakin olisi pitänyt hieman enemmän tuottaa vanhoilla hyvillä kätkemiskeinoilla kuten kuiskailulla, yliefektoinnilla ja tasobalanssoinnilla. Oikein kutkuttaa ajatella, kuinka upealta sinkkunakin julkaistu Reach Me, Helen Keller kuulostaisi, jos vokaalit olisivat muun biisin kanssa samalla tasolla.


Johnny Boy: Johnny Boy
(Wild Kingdom)
Arvosana: 8

Aikoinaan kuulin radiosta Saint Etiennen You’re in a Bad Way’n ja ihastuin suuresti. Hankin levyn ja huomasin, että So Tough -levy on mainio, mutta hittibiisin tasolle ei yltänyt yksikään toinen teos.
Viime syksynä kuulin Johnny Boy’n You Are the Generation That Bought More Shoes And You Get What You Deserve –singlen ja Johnny Marrin lailla ihastuin yhtyeen spectoriaanisen mahtavaan ja koneellisen orgaaniseen soundiin, tarttuvaan säveleen ja ennen kaikkea nerokkaaseen biisinnimeen. Ilmaisusta tuli mieleeni Saint Etienne ja samalla syntyi jo ennakkoasenne tulevaan levyyn.
Asenteellisuutta tai ei, mutta nimettömän debyytin kuultuani olen edelleen sitä mieltä, että Generation on brittikaksikon ykkösbiisi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että levy olisi hitin ympärille (tai tässä tapauksessa perään) kasattu rahastusyritys. Levy on tasapainoinen paketti pätevää poppia ja seisoo linjakkaasti ensisinkun jalanjäljissä, mutta toki sieltä löytyy toinenkin kohokohta eli kivasti Belle & Sebastiania muistuttava Fifteen Minutes. Paikoitellen tulee mieleen Manic Street Preachersin Know Your Enemyn soundimaailma, mikä johtunee tuottaja Dave Eringasta sekä James Dean Bradfieldin osatuottajuudesta pitkänimibiisissä ja Johnny Boy Themessa.


Placebo: Meds
(Virgin Records)

Arvosana: 8

Placebo on tehnyt kahdenlaisia levyjä, hienoja ja järjettömän hienoja. Vielä on viides albuminsa saanut liian vähän soittokertoja, mutta pelkään pahoin Medsin lopullisen arvosanan jäävän ainoastaan hienoksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Medsillä ei olisi järjettömän hienoja lauluja.
Albumi alkaa komeasti nimikkobiisin akustisella kitaroinnilla starttaavalla vauhdikkaalla kaunopopilla ja päättyy yhtä komeasti maistiaissinkku Song to Say Goodbye’n särökitaroinnin ja pianokuvioinnin synkeän kauniiseen yhdistelmään. Väliin mahtuu 11 biisiä, joista jokainen on vähintäänkin hieno, mutta singlehittien tavoitteluun ei kaikissa ole aineksia. Parhaimmat hittiraaka-aineet löytyy tujun bassosoundin kuljettamasta Because I Want You’sta sekä rauhallisen vähäeleisestä Pierrot the Clown’ista.
Broken Promise –biisiin Brian Molko on saanut laulukumppanikseen Michael Stipen, mikä innostaa ajattelemaan mitä olisi ollut lopputuloksena, jos duettokaveriksi olisi lähes tunnistamattoman laulusuorituksen esittäneen R.E.M.-solistin sijaan napattu Placebon Wembley-keikalla vieraillut Robert Smith. Levy-yhteistyö olisi kruunannut molemminpuolisen ihailun.
Meds-albumilla Placebo kuulostaa entistä enemmän Placebolta eli yhtye on päässyt tavoiteltavaan vaiheeseen, jolloin levystä on vaikea sanoa mitään, mikä ei tietenkään tarkoita, että levy olisi mitäänsanomaton. Levy, jonka ensimmäisessä kertosäkeessä lauletaan ”Baby, did you forget to take your meds” ei voi olla mitäänsänomaton.


Stefano Panunzi: Timelines
(RES Records)

Arvosana: 8

Stefano Panunzi on pitkän uran tehnyt italialainen elokuvasäveltäjä, joka on valmistellut ensimmäisen sooloalbuminsa. Timelines on helppo luokitella proge-levyksi, mutta viittauksia löytyy mm. fuusiojazziin sekä ambientiin ja toisaalta soundimaailma on hyvinkin sähköisen moderni, mikä ei yleensä ole ensimmäinen mielikuva progesta.
Tähän levyyn oli helpompi tarttua, kun luin että Japanin David Sylvian on nimennyt Timelinesin yhdeksi viime vuoden suosikikseen ja bändikaverinsa Mick Karn vierailee nauhattomalla bassollaan useammassakin biisissä.
Muutenkin vieraslista on pitkä ja googlettamalla selvisi, että Panunzin vierailijat ovat tehneet pitkän ja arvostetun uran mm. Japan-jäsenten projekteissa. Nimellisesti kovin hahmo lienee trumpetisti Mike Applebaum, joka on soittanut mm. Leonard Bernsteinin ja Ennio Morriconen projekteissa.
Minulle oli mieluisa yllätys löytää täysin uudenlaista kuuntelumusiikkia ja huomata, että avaramielisyys on joskus paikallaan.


Tigerbombs: Crazy Kids Never Learn
(Johanna)
Arvosana: 8

Tigerbombs tuo mieleeni jonkun 80-lukuisen brittibändin, jonka musiikkia nauhoitin aikoinaan radiosta kasetille. Valitettavasti en muista mikä tuo nyyhkypopkokoelmaa piristänyt bändi oli, mutta sen kuitenkin uskon, että Tigerbombs ei tietoisesti apinoi anonyymia kasaribändiä. Tigerbombsin kakkosalbumi on niin vallatonta kaahailua, että sellaiseen vaaditaan 100% soittamisenriemua, jota ei pystytä siirtämään laskelmoituun kopioinnin ideologiaan.
Albumilla kuullaan Farfisa-urkuja, kirpputorikoskettimia, analogisia syntikoita ja kaikkea muutakin kivaa, jotka maustavat Tigerbombsin naivistista ja kotikutoista autotallikitarapoppia. Biiseissä on tarttuvuutta ja ne ovat täynnä pieniä kiinnostavia koukkuja kuten Duran Duranilta lainattuja tanssirytmejä, mikemonroemaisia pianojuoksutuksia, piristäviä hand clapseja…
Helposti voisi sanoa, että Tigerbombs kuulostaa ruotsalaiselta, mutta yhtye kuulostaa yhtä paljon ruotsalaiselta kuin vaikkapa The Ark tai Melody Club. Tigerbombs kuulostaa yhtyeeltä, joka osaa yhdistellä kiehtovasti oikeita aineksia. Ehkäpä Tigerbombs kuulostaa japanilaiselta enkä viittaa valtioon vaan yhtyeeseen. Jos yhdistetään Japanin alkuaikojen glam rock ja loppuaikojen syntsailu ja korvataan liika taiteellisuus energialla ja laitetaan rutkasti sekaan poppimausteita, niin siinä voisi olla Tigerbombsin resepti.


The Decemberists: Picaresque
(Rough Trade)

Arvosana: 8

Minkähän takia promojen saatteeksi enää harvoin laitetaan infokirjeitä? Minä olen aina luullut, että The Decemberists olisi brittibändi ja mielipide vahvistui entisestään kuunneltuani Picaresque-albumin. Yhtye on brittiläisellä tavalla (komedia)teatraalinen, vokalisti laulaapohjoisenglantilaiselta työväenluokalta opitulla aksentilla ja muutenkin meininki sellainen, että yhtye päätynyt tekemään kolmannen albuminsa englantilaiselle Rough Tradelle.
Musiikillisesti The Decemberistsissä on jotain samaa kuin vaikkapa Belle &
Sebastianissa ja Divine Comedyssa. Ilmavaa akustista soitantaa, jossa perinteisten poppisoitinten seassa kuullaan jousia, haitaria ja torvia harkitun tyylikkäästi luoden viihdekabareetunnelmaa.
Sanoituksellisesti The Decemberists on samoilla linjoilla kuin Pulp tai
Leevi & The Leavings. Tekstit ovat arkipäiväisen naivistishumoristisia, mutta samalla kaiken taustalla pyörii traagisuus, joka saa sopivassa mielentilassa olevan kuulijan piilottelemaan muutamaa kyyneltä.
Nettisivujensa discografian mukaan levyltä ei ole irrotettu yhtään sinkkua, vaikka hittipotentiaalia löytyy poppismielessä avausraita The Infantasta sekä The Sporting Lifesta ja kolmanneksi sinkuksi kelpaisi hienosti hituri On the Bus Mall. Liki yhdeksänminuuttinen merimieslaulu The Mariner's Revenge Song ei taitaisi oikein sopia sinkuksi pituutensa takia, vaikka kaikessa jacquesbrelmaisuudessaan hieno onkin.
Niin. The Decemberists on amerikkalainen, mutta ei periamerikkalainen.


The Fall: Fall Heads Roll
(CD Sanctuary)
Arvosana: 8

Manchesterilainen The Fall oli yksi John Peelin suosikkibändeistä ja julkaisumäärältään The Fall on post punkin Kari Peitsamo. Pari faktaa, jotka on hyvä kaivaa muistista esille aina kun on aika tutustua uuteen The Fall –albumiin.
Tämän päivän sliipattuihin postpunkkareihin verrattuna The Fall on edelleen ihastuttavan nuhjuinen soundeiltaan ja paksua manchesteria puhelaulavan Mark E. Smithin henkinen nuhjuisuus tulee esille levylle asti välittyvänä harvahampaisuutena.
The Fall on parhaimmillaan kokeellisemmalla osastollaan eli tällä albumilla vaikkapa biiseillä Pacifying Joint, Blindness ja Trust in Me, mutta rokkaavimmissa perusbiiseissä The Fall on hieman liian tylsä ja itseääntoistava. Jos Fall Heads Rollia olisi lyhennety 4 biisillä ja 15 minuutilla, niin käsissä olisi parempi levy, jossa Smithin omintakeinen laulutapa ei alkaisi ärsyttämään.
The Fall on klassikkobändi, mutta jotenkin yhtye on kiehtovampi kirjojen ja netin kautta kuin kuunneltuna. Tosin discografiaa tutkiessa on vaara, että alkaa keräillä yhtyeen mitä obskuureimpia albumijulkaisuja ja siitä ei hyvää seuraa levyhyllylle eikä kukkarolle.

2006-04-14

Live-arvio - Depeche Mode & The Bravery


julkaistu Suen nettisivulla www.sue.fi.

kuva: Emanon


Depeche Mode & The Bravery – live
Helsinki, Hartwall Arena 6.3.2006

Alku oli hieman hankala. Parin tunnin junamatkan jälkeen Hjallishallin lippupisteestä ei löytynytkään lippuani ja herrasmiehenä kieltäydyin vastaanottamasta Helsingin Sanomien Ilkka Mattilan lippua, vaikka sitä minulle tarjottiinkin. Pienen tutkailun jälkeen päädyimme yhteistuumin siihen, että Aku-Tuomas Mikkolalle varattu lippu kuuluu minulle, joten pääsin sisälle.

Depeche Moden Touring the Angel –kiertueella tämän vuoden osuudella on supportina kiertänyt newyorkilainen The Bravery, joka viime vuonna sai julki debyyttialbuminsa. Levynsä oli lievä pettymys verrattuna muihin viime vuosien tuoreisiin post punk –bändeihin sekä An Honest Mistake –singleensä, mutta keikallaan bändi näytti olevansa levyä paremmassa vauhdissa. Biisit sekä soundit toimivat ja bändi tuntui olevan erityisen innostunut tehtävästään. Hieman synkistelevää uutta aaltoa, tilkka Blondie-discoa ja höysteeksi duranduranmaista tarttuvuutta oli The Braveryn resepti ja sillä yhtye varasti ansaitusti huomion puoleksi tunniksi ja loi hyvän odotustunnelman.
The Braveryn heikoin lenkki on kitaristi, joka on liian rokkaava – sekä soitoltaan että ulkonäöltään - muuhun yhtyeeseen verrattuna, mutta niin oli Duran Duranillakin.


Depeche Moden lavalletulointron jälkeen keikka käynnistyi arvattavasti Playing the Angel –albumin tavoin A Pain That I'm Used to –biisillä ja loppuunmyydyn hallin yleisö oli heti mukana meiningissä.

Lavarakennelma muistutti miellyttävästi 70-lukulaista avaruustietokilpailustudiota. Syntikat oli piilotettu ufomallisten metallikuorien taakse ja katosta roikkui suurikokoinen avaruuspallo, joka toimi iskulauseautomaattina antaen yleisölle pieniä vinkkejä siitä missä milloinkin mennään.

Dave Gahanin, Martin Goren ja Andy Fletcherin apuna kiertueella oli tutuksi tulleen tavan mukaisesti rumpali sekä kosketinsoittaja.
Martin Goren kiertuepukeutuminen on aina yksi mielenkiintoinen odotuksen kohde ja turneen nimeen viitaten Gore oli pukeutunut mustaksi enkeliksi. Päässänsä Gorella oli musta roomalaista kypärää muistuttava kangaspäähine, joten siipineen ja päätöyhtöineen yleisilme oli enemmän lintumainen, mikä tänä päivänä on kuoleman enkeliäkin pelottavampi juttu.
Fletch oli syntikkansa takana kuin kuka tahansa nuorekas nelikymppinen IT-ammattilainen ja Gahanilla oli aiemmiltakin kiertueilta tuttu ’tumma liivipuku ilman paitaa’-tyylinsä. Takkinsa Gahan riisui jo kolmannessa biisissä ja rokkimeininkiään vokalisti korosti hieromalla haaroväliään, joka oli hetken aikaa myös videoscreenin pääaiheena.

Soundit olivat kunnossa ja Depeche Mode oli sopivassa suhteessa rokkaava suurhallikeikalle. Martin Gore soitti lähes jokaisessa biisissä kitaraa ja ainoastaan Policy of Truthin, World in My Eyesin , Just Can't Get Enoughin ja Everything Countsin aikana Gorelle tuotiin lavalle oma ufokuorinen syntikkaständinsä.
Precious-hittinsä kuultiin jotenkin hieman vaisuna ja vaikka Gore kitaraa soittikin, niin yllättävästi intron ja väliosan kaiutetut kitaraiskut tulivatkin muun konemateriaalin mukana eivätkä live-soittona.
Gahanin kirjoittama Suffer Well jaksaa edelleenkin hämmästyttää hienoudellaan ja keikalla biisi toimi mainiona rauhallisemman osuuden lähtölaskentana. Tuoreen levyn kahdesta Goren laulamasta biisistä Helsingissä vuoron sai parempi eli Damaged People. Hienon tulkinnan jälkeen kuultiin vielä toinenkin Goren soolonumero eli Home, jonka aikana pallolla välkkyivät vuoronperään erikieliset käännökset biisinnimestä ja koska Suomessa oltiin, niin kierros alkoi tietenkin koti-sanalla. Rauhallisesta tunnelmasta huolimatta Gorelle tuli ilmeisesti lämmin, sillä roomalaispäähine viskattiin lavamiksaajalle.

Gahanin lepohetken jälkeen tunnelma oli vielä hetken aikaa rauhallisempi ja lavalla kuultiin viimeisinä Playing the Angel –biiseinä I Want It All ja The Sinner in Me.
Viiden biisin loppuhuipennuksen käynnistyi I Feel You’lla, Gahan riisui liivinsä ja tasa-arvoisena vuorotteluna näytettiin videomateriaalina erilaisia lähizoomauksia kyljellään maanneesta alastomasta naismallista.
Hittiputki jatkui Behind the Wheelilla sekä World in My Eyesilla, jonka aikana videoscreenillä esiteltiin lähikuvia Gahanin lukuisista tatuoinneista. Personal Jesus oli aika monelle varmaankin keikan kohokohta ja ’Reach out and touch faith’-huudatuksiin ei tarvinnut yleisöä juurikaan yllyttää. Enjoy the Silencen aikana videoscreenillä esiteltiin onnistunut piirrosmukaelma biisin videosta, jossa Gahan kiipeää vuorelle pukeutuneena kuninkaan viittaan ja kruunuun. Kaikin puolin onnistunut keikka päättyi tuhansien ihmisten yhteislauluun ja yleisö oli valmiina encorehin.

Encore alkoi riisutulla, mutta erittäin komealla pianoversiolla Shake the Diseasesta, jonka esittivät Gore ja live-kosketinsoittaja kahdestaan ja jatkokseen kaunis tunnelmointi sai ihastuttavan hömpän Just Can’t Get Enoughin sekä Everything Countsin, jonka yleisölaulanta lähenteli voluumissaan Enjoy the Silencen kertosäettä.

Lavalta poistuttuaan Depeche Mode antoi odottaa itseään pitkään, mutta toinenkin encore saatiin. Never Let Me Down oli odotettu encore-pala, mutta viimeinen biisi oli keikan suurin yllättäjä niin valinnallisestikin kuin esitykseltään. Exciterin kaunis gospel-päätös Goodnight Lovers kuultiin Gahanin ja Goren duettona. Välillä riidoissakin ollut kaksikko lauloi ensiksi vierekkäin, sitten selät vastakkain ja lopulta kaulakkain. Biisin päätteeksi Gahan vielä suuteli Gorea päälaelle. ”When you're born a lover, You're born to suffer, Like all soul sisters and soul brothers”. Kaunista, niin kaunista.

Set list: Intro / A Pain That I'm Used to / John the Revelator / A Question of Time / Policy of Truth / Precious / Walking in My Shoes / Suffer Well / Damaged People / Home / I Want It All / The Sinner in Me / I Feel You / Behind the Wheel / World in My Eyes / Personal Jesus / Enjoy the Silence
Encore: Shake the Disease / Just Can't Get Enough / Everything Counts
Encore #2: Never Let Me Down Again /
Goodnight Lovers

DVD-arvio - Siouxsie & Marc Almond


julkaistu Sue-lehdessä 4/2006

Siouxsie: Dreamshow

DVD (Demon Vision / Warner)

Arvosana: 9

Helposti kuvittelisi, että Dreamshow on Siouxsie And The Bansheesin DVD, mutta paketti on kreditoitu ainoastaan Siouxsielle ja ohjelmistossa nähdään/kuullaan materiaalia sekä Bansheesin että The Creaturesin tuotannosta. Nykymaailmassa se ei enää ole niin kummallista, sillä Steven Severinin poistuttua Bansheesin riveistä ’oikeita jäseniä’ on enää jäljellä Siouxsie itse sekä aviomiehensä Budgie eli The Creatures -kaksikko.

Siouxsien ja Budgien lisäksi Dreamshow-lavalla nähdään kitaristi Knox Chandler, kosketinsoittaja Kristopher Pooley, pari taustalaulajaa sekä 16-henkinen The Millennia Ensemble jousineen, puhaltimineen ja harppuineen. Orkesterisovitukset ovat onnistuneet, arvokkuus on kohdallaan ja gothic rockin jääkuningatar on ulkoasultaan nuorekas ikäiselleen sopivassa suhteessa.

Konsertin katsominen kuvaruudusta voi sopia joillekin, mutta minulle Dreamshow on hyvästä visuaalisesta toteutuksesta huolimatta parhaimmillaan kuuntelukokemuksena. Hienosti sovitettua Banshees- ja Creatures-parhaimmistoa 27 biisin verran ja henkisestikin on helpompi suhtautua uusiin versioihin, koska taustalla on hieno Royal Festival Hall –show eikä pelkästään uudelleen tehty studionauhoite.

DVD:n extroista soundcheck ja harjoitukset ovat kuriositeettiosastoa, haastattelu antaa mukavasti lisätietoa, mutta The 100 Clubilla pari viikkoa ennen Dreamshow’ta soitetun treenikeikan viisi biisiä osoittavat, että Siouxsien aika ei ole rock-tähtenäkään ohi. Pienellä klubilla, pienillä kamoilla ja ilman The Millennia Ensembleakin homma on edelleen täysin hanskassa. Severin bassoon ja Klubille keikalle!


Marc Almond: Sin Songs – Torch and Romance – Live at the Almeida Theatre 2004 DVD (Demon Vision / Warner) Arvosana: 9

Non-Stop Erotic Cabaret oli Soft Cellin menestysalbumi vuonna 1981. Sama nimi kävisi myös tälle live-taltioinnille. Tai non-stop on siinä ja siinä, sillä 31 biisin keikan keskellä oli teatteriin sopiva väliaika. Cabaret hienostuneimmassa muodossa kuvaa tunnelmaa draaman alusta loppuun ja eroottisuus ei ole Sohon valomainoksia, vaan Almondista se on aistittavissa muodossa, joka kelpaa sekä naisille että miehille, niin mantelimiehille kuin punaniskoillekin.

Tärkeimmässä roolissa biisilistalla on tuorein Heart on Snow –albumi sekä muutenkin Almondin yli 20-vuotisen uran myöhäisempi puolisko, mutta toki mukaan mahdutettu myös materiaalia niin soolouran alkuvuosilta kuin myös Soft Cellin ja Marc And The Mambasin levyiltä. DVD:llä nähdään myös cover-materiaalia, joista osa on aiemminkin kuultu Almondin tulkitsemana (mm. Caroline Says ja Catch a Fallen Star), mutta myös ”uutta” lainamateriaalia kuten Bowien Rock’n’roll Suicide, Brel-levyltään puuttunut Amsterdam ja Johnny Rayn Lotus Blossom.

Marc Almondin ura on ollut Soft Cellin jälkeen enemmänkin taidetta kuin viihdettä ja taiteellinen arvokkuus on läsnä myös DVD-konsertissa. Olisi häpeällistä katsoa taltiointia sohvalla makuuasennossa välillä pizzasta haukaten, sillä tämä DVD kuuluu nauttia nojatuolissa ryhdikkäästi istuen ja välillä konjakkia maistellen.

Haastattelu - Tv-resistori


Tv-resistori: Bändi tietää paremmin

julkaistu lyhyempänä versiona Sue-lehdessä 4/2006

Naivistisen ilopopin 10-vuotias turkulaisihme Tv-resistori on tehnyt albumin, jonka nimi on sukulaisuussuhteessa Elvis-elokuvaan. Muita yhteyksiä rockin kuninkaaseen ei taida löytyä.



Maaliskuussa ilmestynyttä kakkosalbumia Serkut rakastaa paremmin kutsuttiin kommentoimaan rumpali Aleksi, joka on pitkälti vastuussa Tv-respan soundista tuotannollisessa mielessä. Heti alkuun meinasi tulla riita, kun kutsuin yhtyeen musiikkia lo-fi popiksi.

– Ei uudessa levyssä ole meiän mielestä mitään lofia, koska kaikki äänitykset ja miksaukset on tehty mahdollisimman hyvin. Ennen oltiin lofia, koska ei ollut hyviä laitteita eikä taitoa.
– Tällä levyllä ei etsimällä etsitty synasoundeja, vaan otettiin kaikki irti tänhetkisten soittimien harmoniasta. Nykyiset synat kuulostaa toistensa kanssa erittäin hyvältä. Rummut yritetään pitää mahdollisimman yksinkertaisina, mutta sellai, että biiseissä olis kuitenkin edes yksi rumpukoukku.

– Luonnollisuus oli kuitenkin yks avainsana tällä levyllä. Inkkaridiskossa (Intiaanidisko, debyyttialbumi 2004) vielä tuli aikasta paljon muokattua soundeja tietokoneella. Nyt semmoista muokkausta oli hyvin vähän.
– Tätä levyä miksatessa ei mietitty, että miltä bändiltä olis kiva kuulostaa tai että millaista tunnelmaa pitäis luoda. Kaikille soittimille haettiin omat paikat ja jos kuulosti paskalta, niin äänitettiin uudestaan. Meidän levynteko on siinä mielessä pitkäaikaista hommaa, että kaikki jutut – äänitys, miksaus ja masterointi – tehdään samalla hetkellä. Joten koko ajan oltiin perillä siitä, missä mennään ja minkälaiseksi biisit muuttuvat. Tai ei siis samalla hetkellä tietenkään voi tehdä niitä kolmea asiaa, mutta äänityksissä ei edetä mihinkään ennen kuin varmaan tiedetään, että tietty soitin kuulosta 100% hyvältä.

STRESSITÖNTÄ RAKENTELUA

Äänitysprosessi kesti kaiken kaikkiaan viisi kuukautta ja äänityspaikkojakin oli seitsemän.
– Semmonen ei meille toimi, että mentäis studioon kahdeksi viikoksi äänittämään ja sitten miksattais vaikka viikko ja sitten levy olis valmis. Pikkuhiljaa pitää rakennella eikä äänittelyssä tartte stressata. Jos ei jotkut jutut toimi, niin sitten koitetaan toista juttua. Jos ei mitenkään lähde hommat vetämään, niin sitten luovutaan biisistä.
– Esimerkiksi Oon pahoillaan, sen lupaan -biisi on käynyt läpi täydellisen muodonmuutoksen. Alussa se oli semmonen karvahattumotown-biisi, soitettiin aika paljon sitä keikoillakin. Sitten hiljalleen soitinnukset muuttui, kun yritettiin päästä biisin ytimeen, kunnes siitä lähti rytmiryhmä vittuun ja laulumelodiat meni täysin uusiks. Me tehdään kaikki mitä tarvii tehdä, jotta biisi toimii. Tai Ykähän (Yrjö, laulaja-kosketinsoittaja) biisintekijänä päättää, että mitä biisejä äänitetään ja mitä niille tehdään. Me muut vaan katotaan vierestä ja odotellaan uutisia.

Perinteisiin studiotiloihin turvauduttiin vain alkuvaiheessa, niin kuin nykyään useasti tapana on.
– Rummut äänitettiin oikeassa studiossa, mutta loput milloin missäkin. Paikat valikoituivat sen mukaan miten saadaan jäsenet parhaiten paikalle. Kunhan oli mesta oli riittävän hiljainen ja kaiuton, niin se kävi hyvin äänitykseen.
– Mukavinta oli vokaalien äänittäminen Päivin (toinen laulaja-kosketinsoittaja) vanhempien rantasaunalla Merimaskussa. Samalla kun Ykä ja Päivi kävivät laulumelodioita läpi, niin minä iskin lisää puita takkaan. Semmoista leppoisaa äänittelyä jutustelun lomassa.

Tuottajaa kansissa ei mainita, mutta äänitys, miksaus ja masterointi on laitettu kolmikolle Aleksi, Sami Sänpäkkilä (levyn julkaisseen Fonalin pomo) ja Yrjö. Tarinatuokion aikana kävi ilmi, että Aleksin rooli levyn tuotannossa on ollut jokseenkin suuri, mutta siitä huolimatta yhtyeen soundista ei löydy viittauksia miehen suurimpiin suosikeihin The Bandiin ja Neil Youngiin.
– Juu, no, olishan se melkoinen veto tehdä synapoppia The Bandin tai Niilon kaavalla. The Band vaikutti tähän levyyn sillä tavalla, että käytin yhdessä biisissä sormivirvelikikkaa, jonka löysin Bandin ekalta levyltä. Mun korvissa levyssä on aika paljon samanlaista meininkiä kuin Tortoisen Standartsilla ja bob hundin viimeisimmällä. Niitä olisin käyttänyt ainakin referenssilevyinä, jos olisin semmoisia tarvinnut.

MILTÄ RESPA KUULOSTAA?

Kun jo alkuun kinasteltiin, niin en uskalla lainkaan kertoa miltä TV-Respa minun korviini kuulostaa, sillä en halua päätyä seuraavan haastattelun puheenaiheeksi.
– Kiinnostavaa olisi kyllä tietää, että miten helvetissä Sheikki sheikki -biisistä voi tulla Ladytron mieleen? Semmosta vertausta ovat muutamat ihmiset tarjonneet. Sehän on tosi hyvä bändi, mutta olis kiva että siihen verrattais semmosessa tilanteessa, milloin oikeesti kuulostetaan kyseiseltä bändiltä. Sheikki sheikki kuitenkin on ihan toiselta puolelta planeettaa. Me yritettiin viljellä Beckiä toimittajille, mutta ei ne semmoista tajunnut. Kuitenkin tosi moni juttu Sheikki-biisissä on pöllitty suoraan Odelay-levyltä.

Karkkiautomaatin sentään uskallan mainita, koska se kuuluu aina mainita Tv-respasta kirjoittaessa.
– Karkkiautomaatti soitti melko perinteistä punkkipoppia, paitsi viimeisellä levyllään otti vähän askeleita vielä popimpaan suuntaan. Sanotaan näin, että jos Karkkiautomaatti olisi jatkanut olemassaoloaan ja jäsenet olisivat hiljalleen vaihtuneet meihin, niin sitten voisi sanoa, että me jatketaan perintöä. Karkkiautomaatti oli hyvä bändi ja kaikki jäsenet on sitä kuunnellu ja keikoilla käyny, mutta yhtyeen esikuvat on kaikki kuitenkin ulkomailta. Joten itse me ei tunneta olevamme mitenkään kytköksissä Karkkiautomaattiin.

Nyt-liitteen jutussa otettiin esille Noitalinna Huraa! ja koska sekin on ajankohtainen Karkkiksen tavoin, niin uskaltaudun haastamaan riitaa tiedustelemalla ratsastaako Tv-respa trendiaallokossa. Aleksi vastaa vinoiluun vinoilulla.
– Toivottavasti ollaan vielä kauan olemassa, niin meidän levy-arvioista voi sitten kätevästi katsoa millaiset bändit milloinkin oli muodissa. Samalla voi sitten tarkistaa, että ratsastettiinko me trendien mukana vai tehtiinkö omaa musiikkia. Tämmösissä asioissa luotan kuitenkin siihen, että historia tulee osoittamaan bändien merkityksen. Turha nyt on miettiä, että miten ihmiset meihin suhtautuu.

Entäpä sitten nynnypop-luokittelu, joka myös lanseerattiin samassa jutussa?
– No, me ollaan nynnyjä, että siinä mielessä ihan osuvaa. Paitti jos Jallua juuaan riittävästi, niin kyllä rähinää löytyy, tarvittaessa. Olemassaoloa on turha pyydellä anteeksi, mutta kyllä tekojaan kannattaa katua. Emmä tiiä onk se sitten nynnyä?

BIISIT OVAT VIIRUJA

Serkut rakastaa paremmin julkaistiin – tai oikeastaan julkaistaan – myös vinyylinä. Ensimmäinen painos ehti käväistä näytillä, mutta sittemmin painos vedettiin takaisin.
– Painossa oli tapahtunut virhe, mutta kaikki on nyt hyvin, koska tehdas suostui korvaamaan sen. Uusi painos on tulossa mahdollisimman nopeasti myyntiin. Ei niitä virheitä kaikki välttämättä edes huomaa, mutta vittumaista viallista tuotetta olisi myydä. Virheellisiä myytiin varmaan joku 100 kpl. Ulkomaille meni niistä ainakin puolet eikä tiedä, tuleeko ne sieltä takaisin meille.
– Mä en itteasiassa tiedä mitä virheelliselle painokselle pitää tehdä. Hommat on vähän vaiheessa, kun Sami on parhaillaan kiertueella. Ei niitä virheellisiä ainakaan myydä, tuhotaan sitten vaikka mieluummin.

Vinyyli viehättää Tv-respaa ja ilmeisesti myös yhtyeen kuulijoitakin, sillä ennestään bändiltä on julkaistu jo 2½ vinyyliseiskaa.
– On kiva nähdä omat biisit selvinä viiruina, ja vinyylissä on vaan paljon mukavampi tunnelma. Vähän niin kuin sähkö- ja puukiukaan ero.
Mutta eihän vinyylikään ole enää ennallaan, jos tietokonevirhe sotkee vinyylituotantoprosessin?
– Juu, ja tietokoneellahan nää meidän levyt äänitetään, että ei tässä mitään analogihörhöjä olla.