2006-04-17

Levyarvio - Viola, Placebo, Ultranoir jne.

Viola: Anything Can Stop Us

(If Society)
Arvosana: 9

Kaksikoksi kutistuneen Violan ulkoiset muutokset ovat suuremmat kuin albumilta kuuluu. Anything Can Stop Us on melko pitkälle sellainen kuin debyyttialbumi Tearcandy ja remix/kone-levy Melancholydisco yhdessä antoivat odottaa: Synkeähköä syntsapoppia välillä elektronisemmin ja välillä orgaanisemmin.
Levy alkaa komeasti Utopia Frailwaylla, joka tuo mieleen Kiss Me -ajan The Curen, mutta heti kakkosbiisi Breathtakerin alussa tunnelma muuttuu sähköisemmäksi, mikä määrittelee pidemmällekin levyn linjan. Ja vaikka orgaanisuus alkaa väistymään, niin komeus onneksi jää.
Mediatiedotteessaan yhtye ilmoitti, että goottileimasimet voidaan unohtaa Violan yhteydessä tämän levyn myötä ja totta se taitaa ollakin. Violan synkistely on enemmänkin romanttista melankoliaa kuin maailmantuskaa, joka helposti gothic rockiin liitetään.
New Order tulee yhä edelleen mieleen Violaa kuunnellessa, mutta uutuutena huomasin, että välillä yhtye kuulostaa kaikessa kaihomielisyydessään The Crashilta.
Yksittäisistä biiseistä parhaiten toimivat Utopia Frailway, Viola-asteikolla äkkiväärä Tedium Rock, pianoballadi Anything Can Stop Us ja rullaava (A) for Apathy eikä se viimeisenä kuultava nimetön bonusbiisikään hullummalta kuulosta, vaikka ovat yrittäneen biisin piilottaa.


Ypö-Viis: Karhulan poikii live
(Woimasointu)
Arvosana: 9

Oikea punk-bändi ei levytä oikealle levy-yhtiölle, joten Ypö-Viis oli Suomen ensimmäinen levyttänyt punk-bändi. Ensimmäinen sinkkunsa (tai oikeastaan 1-puolinen EP) oli omakustanne, mutta ensimmäisen albuminsa yhtye teki omalle Karva-levyt –merkilleen. Studioon ei turhaan menty, vaan levy nauhoitettiin livenä karhulalaisessa discossa kaksiraitanauhurilla ja lopulta levylle kaiverrettiin 15 biisiä riemukasta punk-räimellystä, jossa energia oli a ja o, soittotaito sopivasti sinnepäin ja soundit samanlaisesti raa’at kuin vaikkapa Microvox-äänityksissäkin. Biisit, kuten Energia on A ja O, Mari pogoaa, TV valehtelee ja Kotka palaa (The Clashin London’s Burning) ovat täydellisen hienoa DIY-punkia.
Woimasointu on julkaissut kadonneen klassikon 26 vuotta alkuperäisjulkaisun jälkeen CD:nä ja pakettia on täydennetty kiitettävästi. Alun perin levyltä poisjääneet, mutta samalla keikalla äänitetyt Mikkitelineestä on puolet minun sekä Ramones ja Stravinsky täydentävät alkuperäisen albumin ja bonuksina kuullaan yhtyeen one off –paluukeikalla (v. 1994) nauhoitetut viisi biisiä, vuonna 1978 äänitetty neljän biisin demo (mukana The Clash -käännös Nyt mua kyllästyttää USA) sekä kadonneeksi luultu studioäänite Topi tahtoo tähdeksi vuodelta 1980.
Tällaisia julkaisuja tarvitaan lisää!



Ultranoir: Suffer No Fiction
(Quiet Life Records)
Arvosana: 8

Tamperelainen kolmen pojan ja yhden tytön muodostama androgyyni-imagoon luottava Ultranoir on tehnyt debyyttialbumin, jolla melkein kaikki on paremmin kuin hyvin. Musiikkiaan yhtye luonnehtii itse koomapopiksi ja kansanomaisesti ilmaistuna se voisi olla vaikkapa gootahtavaa Depeche Modea tai syntsapoppailevaa The Curea.
Ahkera keikkailu ja aiemmat pikkujulkaisut ovat luoneet odotuspohjaa levylle, mutta albumi ei kuulosta siltä, että se olisi tehty liian nopeasti kysyntään vastaten. Pikemminkin biisit, soundit ja sovitukset kuulostavat harkituilta ja sellaisilta, joita yhtye lienee tavoitellutkin. Ultranoirin soundin perustana ovat kevyet konerummut, tiukat Peter Hook –bassot, kaiutetut Cure-kitarat ja valikoima syntikoita moneen lähtöön. Soitinten kokonaisuus toimii niin hyvin, että paikoitellen suorastaan suututtaa laulusolistin epävireinen ja oudolta englannilta kuulostavat suoritukset. Parhaimmillaan, esim. biiseissä Schoolboy Deathwish ja Petals, paketti on niin hyvin kasassa, että lauluun ei kiinnitä huomiota, mutta keveimmissä poppiksissa Angst Macht Frei ja Everything Else Less laulu suorastaan hyökkää päälle häiritsemään. Tuotannollisesti levy on muuten hyvällä mallilla, joten vokaaleitakin olisi pitänyt hieman enemmän tuottaa vanhoilla hyvillä kätkemiskeinoilla kuten kuiskailulla, yliefektoinnilla ja tasobalanssoinnilla. Oikein kutkuttaa ajatella, kuinka upealta sinkkunakin julkaistu Reach Me, Helen Keller kuulostaisi, jos vokaalit olisivat muun biisin kanssa samalla tasolla.


Johnny Boy: Johnny Boy
(Wild Kingdom)
Arvosana: 8

Aikoinaan kuulin radiosta Saint Etiennen You’re in a Bad Way’n ja ihastuin suuresti. Hankin levyn ja huomasin, että So Tough -levy on mainio, mutta hittibiisin tasolle ei yltänyt yksikään toinen teos.
Viime syksynä kuulin Johnny Boy’n You Are the Generation That Bought More Shoes And You Get What You Deserve –singlen ja Johnny Marrin lailla ihastuin yhtyeen spectoriaanisen mahtavaan ja koneellisen orgaaniseen soundiin, tarttuvaan säveleen ja ennen kaikkea nerokkaaseen biisinnimeen. Ilmaisusta tuli mieleeni Saint Etienne ja samalla syntyi jo ennakkoasenne tulevaan levyyn.
Asenteellisuutta tai ei, mutta nimettömän debyytin kuultuani olen edelleen sitä mieltä, että Generation on brittikaksikon ykkösbiisi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että levy olisi hitin ympärille (tai tässä tapauksessa perään) kasattu rahastusyritys. Levy on tasapainoinen paketti pätevää poppia ja seisoo linjakkaasti ensisinkun jalanjäljissä, mutta toki sieltä löytyy toinenkin kohokohta eli kivasti Belle & Sebastiania muistuttava Fifteen Minutes. Paikoitellen tulee mieleen Manic Street Preachersin Know Your Enemyn soundimaailma, mikä johtunee tuottaja Dave Eringasta sekä James Dean Bradfieldin osatuottajuudesta pitkänimibiisissä ja Johnny Boy Themessa.


Placebo: Meds
(Virgin Records)
Arvosana: 8

Placebo on tehnyt kahdenlaisia levyjä, hienoja ja järjettömän hienoja. Vielä on viides albuminsa saanut liian vähän soittokertoja, mutta pelkään pahoin Medsin lopullisen arvosanan jäävän ainoastaan hienoksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Medsillä ei olisi järjettömän hienoja lauluja.
Albumi alkaa komeasti nimikkobiisin akustisella kitaroinnilla starttaavalla vauhdikkaalla kaunopopilla ja päättyy yhtä komeasti maistiaissinkku Song to Say Goodbye’n särökitaroinnin ja pianokuvioinnin synkeän kauniiseen yhdistelmään. Väliin mahtuu 11 biisiä, joista jokainen on vähintäänkin hieno, mutta singlehittien tavoitteluun ei kaikissa ole aineksia. Parhaimmat hittiraaka-aineet löytyy tujun bassosoundin kuljettamasta Because I Want You’sta sekä rauhallisen vähäeleisestä Pierrot the Clown’ista.
Broken Promise –biisiin Brian Molko on saanut laulukumppanikseen Michael Stipen, mikä innostaa ajattelemaan mitä olisi ollut lopputuloksena, jos duettokaveriksi olisi lähes tunnistamattoman laulusuorituksen esittäneen R.E.M.-solistin sijaan napattu Placebon Wembley-keikalla vieraillut Robert Smith. Levy-yhteistyö olisi kruunannut molemminpuolisen ihailun.
Meds-albumilla Placebo kuulostaa entistä enemmän Placebolta eli yhtye on päässyt tavoiteltavaan vaiheeseen, jolloin levystä on vaikea sanoa mitään, mikä ei tietenkään tarkoita, että levy olisi mitäänsanomaton. Levy, jonka ensimmäisessä kertosäkeessä lauletaan ”Baby, did you forget to take your meds” ei voi olla mitäänsänomaton.


Stefano Panunzi: Timelines
(RES Records)
Arvosana: 8

Stefano Panunzi on pitkän uran tehnyt italialainen elokuvasäveltäjä, joka on valmistellut ensimmäisen sooloalbuminsa. Timelines on helppo luokitella proge-levyksi, mutta viittauksia löytyy mm. fuusiojazziin sekä ambientiin ja toisaalta soundimaailma on hyvinkin sähköisen moderni, mikä ei yleensä ole ensimmäinen mielikuva progesta.
Tähän levyyn oli helpompi tarttua, kun luin että Japanin David Sylvian on nimennyt Timelinesin yhdeksi viime vuoden suosikikseen ja bändikaverinsa Mick Karn vierailee nauhattomalla bassollaan useammassakin biisissä.
Muutenkin vieraslista on pitkä ja googlettamalla selvisi, että Panunzin vierailijat ovat tehneet pitkän ja arvostetun uran mm. Japan-jäsenten projekteissa. Nimellisesti kovin hahmo lienee trumpetisti Mike Applebaum, joka on soittanut mm. Leonard Bernsteinin ja Ennio Morriconen projekteissa.
Minulle oli mieluisa yllätys löytää täysin uudenlaista kuuntelumusiikkia ja huomata, että avaramielisyys on joskus paikallaan.


Tigerbombs: Crazy Kids Never Learn
(Johanna)
Arvosana: 8

Tigerbombs tuo mieleeni jonkun 80-lukuisen brittibändin, jonka musiikkia nauhoitin aikoinaan radiosta kasetille. Valitettavasti en muista mikä tuo nyyhkypopkokoelmaa piristänyt bändi oli, mutta sen kuitenkin uskon, että Tigerbombs ei tietoisesti apinoi anonyymia kasaribändiä. Tigerbombsin kakkosalbumi on niin vallatonta kaahailua, että sellaiseen vaaditaan 100% soittamisenriemua, jota ei pystytä siirtämään laskelmoituun kopioinnin ideologiaan.
Albumilla kuullaan Farfisa-urkuja, kirpputorikoskettimia, analogisia syntikoita ja kaikkea muutakin kivaa, jotka maustavat Tigerbombsin naivistista ja kotikutoista autotallikitarapoppia. Biiseissä on tarttuvuutta ja ne ovat täynnä pieniä kiinnostavia koukkuja kuten Duran Duranilta lainattuja tanssirytmejä, mikemonroemaisia pianojuoksutuksia, piristäviä hand clapseja…
Helposti voisi sanoa, että Tigerbombs kuulostaa ruotsalaiselta, mutta yhtye kuulostaa yhtä paljon ruotsalaiselta kuin vaikkapa The Ark tai Melody Club. Tigerbombs kuulostaa yhtyeeltä, joka osaa yhdistellä kiehtovasti oikeita aineksia. Ehkäpä Tigerbombs kuulostaa japanilaiselta enkä viittaa valtioon vaan yhtyeeseen. Jos yhdistetään Japanin alkuaikojen glam rock ja loppuaikojen syntsailu ja korvataan liika taiteellisuus energialla ja laitetaan rutkasti sekaan poppimausteita, niin siinä voisi olla Tigerbombsin resepti.


The Decemberists: Picaresque
(Rough Trade)
Arvosana: 8

Minkähän takia promojen saatteeksi enää harvoin laitetaan infokirjeitä? Minä olen aina luullut, että The Decemberists olisi brittibändi ja mielipide vahvistui entisestään kuunneltuani Picaresque-albumin. Yhtye on brittiläisellä tavalla (komedia)teatraalinen, vokalisti laulaapohjoisenglantilaiselta työväenluokalta opitulla aksentilla ja muutenkin meininki sellainen, että yhtye päätynyt tekemään kolmannen albuminsa englantilaiselle Rough Tradelle.
Musiikillisesti The Decemberistsissä on jotain samaa kuin vaikkapa Belle & Sebastianissa ja Divine Comedyssa. Ilmavaa akustista soitantaa, jossa perinteisten poppisoitinten seassa kuullaan jousia, haitaria ja torvia harkitun tyylikkäästi luoden viihdekabareetunnelmaa.
Sanoituksellisesti The Decemberists on samoilla linjoilla kuin Pulp tai Leevi & The Leavings. Tekstit ovat arkipäiväisen naivistishumoristisia, mutta samalla kaiken taustalla pyörii traagisuus, joka saa sopivassa mielentilassa olevan kuulijan piilottelemaan muutamaa kyyneltä.
Nettisivujensa discografian mukaan levyltä ei ole irrotettu yhtään sinkkua, vaikka hittipotentiaalia löytyy poppismielessä avausraita The Infantasta sekä The Sporting Lifesta ja kolmanneksi sinkuksi kelpaisi hienosti hituri On the Bus Mall. Liki yhdeksänminuuttinen merimieslaulu The Mariner's Revenge Song ei taitaisi oikein sopia sinkuksi pituutensa takia, vaikka kaikessa jacquesbrelmaisuudessaan hieno onkin.
Niin. The Decemberists on amerikkalainen, mutta ei periamerikkalainen.


The Fall: Fall Heads Roll
(CD Sanctuary)
Arvosana: 8

Manchesterilainen The Fall oli yksi John Peelin suosikkibändeistä ja julkaisumäärältään The Fall on post punkin Kari Peitsamo. Pari faktaa, jotka on hyvä kaivaa muistista esille aina kun on aika tutustua uuteen The Fall –albumiin.
Tämän päivän sliipattuihin postpunkkareihin verrattuna The Fall on edelleen ihastuttavan nuhjuinen soundeiltaan ja paksua manchesteria puhelaulavan Mark E. Smithin henkinen nuhjuisuus tulee esille levylle asti välittyvänä harvahampaisuutena.
The Fall on parhaimmillaan kokeellisemmalla osastollaan eli tällä albumilla vaikkapa biiseillä Pacifying Joint, Blindness ja Trust in Me, mutta rokkaavimmissa perusbiiseissä The Fall on hieman liian tylsä ja itseääntoistava. Jos Fall Heads Rollia olisi lyhennety 4 biisillä ja 15 minuutilla, niin käsissä olisi parempi levy, jossa Smithin omintakeinen laulutapa ei alkaisi ärsyttämään.
The Fall on klassikkobändi, mutta jotenkin yhtye on kiehtovampi kirjojen ja netin kautta kuin kuunneltuna. Tosin discografiaa tutkiessa on vaara, että alkaa keräillä yhtyeen mitä obskuureimpia albumijulkaisuja ja siitä ei hyvää seuraa levyhyllylle eikä kukkarolle.

Lähettänyt klo